Täysistunto 5/2002

Laki rikoslain 3 luvun 1 ja 2 §:n muuttamisesta

Jouni Lehtimäki (kok):

Arvoisa puhemies! Aloite, joka nyt on lähetekeskustelussa, on aloite, joka on helppo ymmärtää väärin. Kun aikaisempaa lehtikirjoittelua on seurannut ja kuullut keskustelua, on todettava myöskin, että aloite on ymmärretty väärin eli meistä aloitteen tekijöistä on tehty lapsien linnaan laittajia, on väitetty, että emme tunne YK:n sopimuksia, että aloite olisi YK:n yleissopimuksen vastainen, ja on myös väitetty, että vanhempien tukeminen ja sosiaalipuolen keinot riittävät pahentuneen nuorisorikollisuusongelman poistumiseen.

Jos lähdetään ensimmäisestä väitteestä, on todettava, että se, joka näin väittää, ei ole ymmärtänyt sitä, mitä aloitteessa ajetaan takaa. Tämän aloitteen hyväksymisen jälkeenkään lapsia ei laitettaisi vankilaan. Perusteluissa todetaan, viimeinen lause kuuluu: "Lähtökohta pitää olla, että nuorimpia rikoksentekijöitä ei tuomita vankeusrangaistukseen." Tätä haluan painottaa.

Vastauksena siihen, riittävätkö sosiaalipuolen keinot, uskon, että minun lisäkseni myöskin suurin osa aloitteen tekijöistä on sitä mieltä, että tämäkin väite on osittain pään pensaaseen työntämistä. Nuoret, jotka tänä päivänä syyllistyvät rikoksiin, omaavat monta kertaa perheen, jossa on myöskin muita ongelmia. Tietenkin on myöskin poikkeuksia. Haluan sanoa tällä sen, että pelkästään sosiaalipuolen keinoilla ei nuorisorikollisuutta Suomesta poisteta. Mutta myös toiseen suuntaan: en halua väittää, että tällä aloitteella rikollisuus poistuu, vaan kyse on siitä, että tämä erittäin vakava ongelma vaatii monitahoisia ratkaisuja. Tämä vaatii mielestäni tämän tyyppisen lakialoitteen mutta ilman muuta myöskin sosiaalipuolen ratkaisuja: määrärahoja syrjäytymiseen, vanhempien, kotien ja perheiden tukemiseen. Molempia tarvitaan.

Kolmanteen väitteeseen, että aloite olisi YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen vastainen, haluan todeta, että jos luetaan tämän sopimuksen 40 artiklaa, voidaan väittää, että aloite on sopimuksen vastainen. Mutta kun luetaan 41 artikla, mikä on niin kutsuttu joustoartikla, voidaan sanoa, että aloite ei ole sopimuksen vastainen. Kyseinen sopimus vaatii ainoastaan sitä, että jokaisessa jäsenvaltiossa on selvä ja riidaton menettely siitä, millä tavalla nuorten tekemät rikokset tutkitaan ja tuomitaan ja miten tämän jälkeen toimitaan. Menettelyhän tulisi olemaan tämän aloitteen hyväksymisen jälkeen se, että käräjäoikeus lähettäisi jutun asiakirjat Terveydenhuollon oikeusturvakeskukseen, joka määrittäisi sen sairaalan tai hoitolaitoksen, joka tämän tutkimuksen tekee, eli tämä on täysin sama menettely kuin mielentilatutkimuksessa, jolloin Terveydenhuollon oikeusturvakeskus totta kai keskittäisi varmasti nämä tutkimukset sairaaloihin ja hoitolaitoksiin, jotka osaavat lapsi- ja nuorisopsykologian. Aloite ei johtaisi mielivaltaan, mutta ennen kaikkea tämä aloite ei ole YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen vastainen.

Haluan myöskin todeta sen, että aloitteessa ei myöskään ole kyse siitä, että vanhempien kasvatusvastuu poistettaisiin ja vastuu siirrettäisiin lapsille. Totuushan on, että tämä lakimuutos, aloite, kasvattaisi vanhempien vastuuta. Vanhempien pitäisi jo aikaisemmin opettaa lapsilleen, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on laitonta ja mikä laillista. Totuus on kuitenkin se, että nuorten ja ennen kaikkea yhteiskunnan turvallisuuden kannalta on erittäin tärkeätä, että lapsille ja nuorille riittävän ajoissa ja riittävän tehokkaasti osoitetaan se, mikä on oikein ja mikä väärin. Tästähän käytännössä on kyse. Kyse on siitä, että aloitteen tekijät haluavat luoda poliisille, vanhemmille, kouluille riittävän tehokkaan keinon puuttua nuorten tekemiin rikoksiin. Kyse on lähtökohtaisesti näitten eri tahojen toimivallasta.

Käytännössähän kyse on siitä, että Suomen rikoslaista poistettaisiin kiinteä rikosvastuun alkamisikä, jonka jälkeen kaikki olisivat syntymästään saakka vastuunalaisia ja käräjäoikeudet tutkisivat tuolla menettelyllä, jota äsken selvitin, onko yksilö riittävän kehittynyt. (Ed. Tiusanen: Entäs sitten nämä, jotka ovat vielä kohdussa?) — Niin kuin ed. Tiusanen tietää, oikeuskäytäntö lähtee siitä, että lapsi on syntynyt vasta sitten, kun ensimmäinen hengenveto on tullut, eli kohdussa oleva sikiö ei ole ihminen tai yksilö sillä tavalla kuin ed. Tiusanen tarkoittaa.

Jos mennään vielä juridiikkaan hiukan, kyse on siitä, niin kuin tiedämme, että kaikilla rangaistuksilla on sekä yleisestävä että erityisestävä vaikutus. Yleisestävä tarkoittaa sitä, että jo tieto siitä, että voi saada rangaistuksen, estää rikoksia, ja erityisestävä tarkoittaa sitä, että kun on kerran tuomittu, tuomio estää uudistamasta kyseistä tekoa. Jos lähdetään siitä, että vastakkain on tieto, että nuoret tietävät, että eivät voi saada rangaistusta, tai tieto, että voi saada rangaistuksen, väitteeni on, että tämä tietoisuus vähentää rikollisuutta. Myönnän ja tiedän sen, että rangaistusten koventamisella ei ole tätä vaikutusta. Emme halua koventaa rangaistuksia mutta haluamme muuttaa tietoisuuden, eli nuoren pitää tietää, koska toimii väärin, koska oikein.

Ehkä suurin ponsi aloitteen tekemiseen oli keskustelu poliisien kanssa ja näitten keskustelujen tuloksena syntynyt tietämys siitä, että tänä päivänä täysi-ikäiset käyttävät nuoria tekijöinä, tai tieto siitä, että nuoret käyttävät hyväkseen sitä, että eivät ole rikosvastuun alaisia. Olinkin erittäin tyytyväinen, kun Helsingin väkivaltarikosyksikön johtaja Kari Tolvanen 17. tammikuuta tänä vuonna Ilta-Sanomissa otti myönteisen kannan tähän aloitteeseen. Poliisi on kuitenkin se taho, joka tuntee tämän ongelman. Kari Tolvanen toteaa, että hän näkee aloitteen erittäin hyvänä. Hän on kuitenkin suurimman kihlakunnan johtaja ja päällikkö. Täällä muun muassa lukee: "Ikärajan alentaminen esimerkiksi kahdella vuodella ei ratkaise mitään. Parin vuoden päästä keskustellaan taas siitä, pitäisikö ikää alentaa entisestään." Tämä oli Kari Tolvasen kannanotto.

Voidaan sanoa, että aloite tuntuu radikaalilta ja muutos olisi radikaali, mutta asiantuntijoiden mukaan rikosvastuun alkaminen kuitenkin siirtyisi ainoastaan 11—12 ikävuoteen eli käytännössä muutos ei kuitenkaan olisi niin radikaali. 11- tai 12-vuotias tietää, mitä tekee, koska tekee oikein, koska väärin.

Jos negatiivisia tai vastustavia kannanottoja vielä huomioi, Sami Mahkonen kirjoitti uusimmassa Kanavassa hyvin analyyttisen kirjoituksen. Vaikka hänen kantansa on kielteinen eli hän näkee aloitteen huonona tai niin, että tähän suuntaan ei pitäisi mennä, hänkin kuitenkin toteaa omassa kannanotossaan, että tulevaisuudessa myös alle 15-vuotiaisiin voidaan kohdistaa rankaisevia keinoja. Vaikka Sami Mahkosen mukaan tämä keino on vääränlainen, hän kuitenkin näkee sen, että yhä nuorempia pitää rangaista. Tämä on se, mitä ehkä tulevaisuudessa tapahtuu. Sami Mahkonenhan on johtavia siviilioikeuden asiantuntijoita Suomessa.

Arvoisa puhemies! Lopetan ehkä jonkinlaiseen pohdintaan ja kysymykseen siitä, että jos muun muassa 12-vuotias potkii vanhuksia kadulla tai rikkoo auton ikkunoita, varastaa auton, väitteeni on se, että hän ymmärtää tekonsa, ja väitteeni on myöskin se, että jos rikosvastuu häneen kohdistetaan, kyse ei ole siitä, että aatemaailma on kova, vaan kyse on siitä, että voidaan sanoa, että tiukatkin rajat nuorelle ovat rakkautta.


Kari Uotila (vas):

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Lehtimäen lakialoitetta rikosoikeudellisen ikärajan poistamisesta on monissa tiedotusvälineissä pääkirjoitustasolla kauhisteltu ja viimeksi tänään Kansan Uutisten pääkirjoituksessa todettu se häpeälliseksi lakialoitteeksi. Erityisesti lasten oikeuksien ja ihmisoikeuksien kannalta haluan Eduskunnan ihmisoikeusryhmän puheenjohtajana yhtyä näihin lakialoitetta julkisuudessa voimakkaasti arvosteleviin käsityksiin.

Se, että aloitteeseen on saatu 101 allekirjoitusta, kertoo varmaankin edustajien aidosta huolesta nuorten ja lasten rikollisesta käyttäytymisestä. Samalla suuri nimimäärä kuitenkin, näin uskon, kertoo siitä, kuinka heppoisin perustein nimi kiertäviin lakialoitteisiin eduskunnan käytävillä laitetaan. Olen tyytyväinen toki siitä, että julkisuudessa olleista vääristä tiedoista poiketen omastani eli vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä ei nimiä aloitteen alla ole.

Mutta en kuitenkaan erityisesti syyllistä allekirjoittajia, sillä uskon, että monikaan ei aloitetta ole tarkastellut esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien lasten oikeuksien sopimuksen rikkomisen kannalta. Muutoin en jaksa ymmärtää, että jopa Ihmisoikeusryhmän toimintaan aktiivisesti osallistuneiden edustajien nimiä löytyy aloitteen alta.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen nosti esille valtiopäivien avajaispuheessaan vaikeuden tehdä esimerkiksi sellaista tavallista rikos- tai siviililainsäädäntöä, joka tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa kestää ei vain vaalikaudesta toiseen vaan jopa sukupolvesta toiseen. Hän totesi puhuneensa demokratiasta, ihmisoikeuksista ja oikeusvaltioperiaatteesta ja korosti yhteisten moraalikoodien suurta tarvetta.

Arvoisa rouva puhemies! Tasavallan presidentti totesi YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ja siihen pohjautuvien ihmisoikeussopimuksien olevan kansojen omien ilmoitusten mukaan tällaisia moraalikoodeja. Sopimukset, saati niiden soveltaminen, eivät ole täydellisiä, mutta ne muodostavat parhaan tiedossa olevan kehyksen. YK:n lasten oikeuksien sopimus on maailman ratifioiduin ihmisoikeussopimus, jonka on ratifioinut vuonna 2000 Suomen YK-liiton ja Suomen Unicefin tietojen mukaan 191 maata, siis kaikki maailman maat Yhdysvaltoja ja Somaliaa lukuun ottamatta. Eli ei ole USA kummoinen mallioppilas tämänkään ihmisoikeusasian kohdalla.

Lapsen oikeuksien sopimuksen noudattamista valvoo komitea, jolle maat raportoivat lasten oikeuksien tilanteesta. Sopimuksen mukaan alle 18-vuotiaita tarkastellaan lapsina. Sopimuksen 40 artiklassa käsitellään laajasti lasten tekemiä rikoksia ja sitä, miten epäiltyä, syytettyä tai tuomittua lasta tulee kohdella. Artiklassa todetaan: "Sopimusvaltiot pyrkivät edistämään sellaisten lakien säätämistä, menettelytapojen ja viranomaisten asettamista ja laitosten perustamista, jotka soveltuvat erityisesti lapsiin, joiden väitetään syyllistyneen, joita syytetään tai joiden on todettu rikkoneen rikoslakia - -". Lisäksi valtiot suojaavat lapsia erityisesti säätämällä vähim­mäisiän, jota nuorempia lapsia ei pidetä kelpoisina rikkomaan rikoslakia.

En oikein ymmärrä ed. Lehtimäen tulkintaa siitä, että joustavuusartikla 41 kumoaisi tämän varsinaisen substanssiartiklan ja sen määräykset ja selkeät ohjeistukset lasten kohtelusta. Siis on sitouduttu säätämään alaikäraja eikä harkitsemaan kunkin yksilön kohdalla kypsyystasoa erikseen, kuten ed. Lehtimäki ja puolet edustajakollegoista ehdottavat. Sopimus lähtee lasten auttamisen ja suojelun näkökulmasta eikä, kuten lakialoite, rankaisemisen korostamisesta ja jopa lasten vankilaan laittamisesta.

On totta, että pieni osa alle 15-vuotiaista lapsista toki syyllistyy rikoksiin. Jengeissä myöskin joskus käytetään alaikäisiä hyödyksi sälyttämällä heidän niskoilleen koko porukan pahimmat rötökset. Tämä on tietysti ihan totta. Mutta tämä ei mielestäni anna perustetta sille, että Suomessa ryhtyisimme YK:n lasten oikeuksien sopimusta rikkomaan ja lapsia vankiloihin laittamaan. Kuka todella uskoo, että 10—12-vuotiaiden vankeustuomiot auttaisivat heitä tai ennalta ehkäisisivät muiden rikoksia? Lasten ja nuorten kohtaaminen ja auttaminen tulee aloittaa paljon aiemmin kuin vasta etsittäessä rangaistuksia heidän tekemiinsä vakaviin rikoksiin tai jälkikäteisiä ratkaisuja heidän mieleterveys- ja päihdeongelmiinsa.

Lakialoitteen lyhyet perustelut ovat myös hieman ristiriitaisia. Niissä viitataan nytkin rikosoikeudellisessa vastuussa olevien 15—17-vuotiaiden nuorten lisääntyneisiin rikoksiin, mutta vaaditaan kovempia rangaistuksia alle 15-vuotiaille. Aloitteessa väitetään lasten kehittyvän nykyään ymmärrykseltään aikaisempaa varhemmin. Minä rohkenen väittää, että väkivaltaviihteen ja tietokonepelien turruttamien lasten maailmankuvan hajoaminen ja hyvän ja pahan erottamisen vai­keus kertovat enemmän ymmärtämättömyydestä kuin varhaisesta hyvästä ymmärryksen tasosta.

Vankila ei ole oikea paikka lapsille, vaikka perusteissa toki kauniisti todetaan, että lähtökohtana tulee olla sen, ettei nuorimpia rikoksentekijöitä tuomittaisi vankeusrangaistukseen. Tarkoittaakohan tämä nyt alle 10-vuotiaita tai alle 5-vuotiaita? Sitä ei tarkemmin määritellä. Oikeussaleissa luetaan kuitenkin etupäässä pykäliä eikä perusteluja. Lakialoitteen pykälien mukaan vankilaa paukkuisi nähtävästi ainakin kaikista vakavimpiin rikoksiin syyllistyneille lapsille.

YK:n lasten oikeuksien sopimuksen 40 artiklassa ohjeistetaan myös rikoksiin syyllistyneiden tai siitä epäiltyjen lasten ja nuorten kohtelua julkisuudessa. Sopimuksessa vaaditaan kunnioittamaan lapsen ja nuoren yksityisyyttä täydellisesti asian käsittelyn kaikissa vaiheissa.

Valtiopäivien avajaisissa lasten ja nuorten auttamisen puolesta puhui myös eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen ja totesi, että ongelmaisia on autettava ajoissa. Hänen siteeraamansa nuoret halusivat, että kielteinen suhtautuminen nuoriin on korjattava erityisesti palvelutilanteissa ja mediassa.

Arvoisa rouva puhemies! On tiedossa, että lakivaliokunta on tällä hetkellä kovan työpaineen alla. Ed. Lehtimäen aloitteen on allekirjoittanut 101 edustajaa, mikä perinteisen kaavan mukaan nostaa aloitteen statusta ja velvoitetta sen käsittelyyn valiokunnassa. Tästä huolimatta kehotan valiokuntaa keskittymään järkevään lainsäädäntöön ja hautaamaan tai unohtamaan tämän lakialoitteen pikaisesti, varsinkin kun uskon, että moni allekirjoittaja haksahti turhan vähäisen pohdiskelun jälkeen ajamaan lapsia vankiloihin ja rikkomaan YK:n lasten oikeuksien sopimusta.


Katja Syvärinen (vas):

Arvoisa puhemies! YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 1 artiklan mukaan yleissopimuksessa lapsella tarkoitetaan "jokaista alle 18-vuotiasta henkilöä, ellei lapseen soveltuvien lakien mukaan täysi-ikäisyyttä saavuteta aikaisemmin". Suomessa rikoslakiin on kirjattu syyntakeisuusiäksi 15 vuotta. Sitä nuorempiin voidaan soveltaa vain lastensuojelulain mukaisia toimenpiteitä.

Ed. Lehtimäki esittää lakialoitteessaan, että koko rikosvastuun alkamisikäraja poistettaisiin. Lehtimäen logiikan mukaan näin saavutettaisiin juristitermillä sanottuna parempi yleisestävä vaikutus. Siirtyminen tapaus- ja henkilökohtaiseen rikosvastuun alkamisikään johtaisi ed. Lehtimäen aloitteen mukaan käytännössä siihen, että rikosvastuu alkaisi 11—12-vuotiaana, ehkäpä aikaisemmin, ehkä sen jälkeen. Ed. Lehtimäen aloite on sekä YK:n lasten oikeuksien yleissopimuksen vastainen että meillä noudatettuun oikeuskäytäntöön sopimaton.

Lasten oikeuksien julistuksessa sanotaan selvästi: "Sopimusvaltiot pyrkivät edistämään sellaisten lakien säätämistä, jotka soveltuvat erityisesti lapsiin - - säätämällä vähimmäisiän, jota nuorempia lapsia ei pidetä kelpoisina rikkomaan rikoslakia". Tämän jo ed. Uotilakin puheessaan totesi. Sitoudutaan myös "aina milloin mahdollista ja toivottavaa, ryhtymään muihin kuin oikeudellisiin toimenpiteisiin tällaisten lasten kohdalla, edellyttäen, että ihmisoikeuksia ja oikeusturvaa kunnioitetaan täydellisesti".

Lapsen oikeuksien yleissopimusta on puheissa yritetty kiertää sillä, että voitaisiin esittää rikosvastuun ikärajaksi nolla vuotta. Tällainen ikärajalla keikarointi ei ole sopimuksen hengen ja tarkoituksen mukaista. Lapsuuden ja aikuisuuden välisen rajan poistaminen olisi raju ideologinen valinta. Epävarmuus kiinnijäämisen seu­rauksista ei ole omiaan parantamaan lasten lainkuuliaisuutta. Lapsilta puuttuisi syyntakeettomuus, mutta lapselle tämän aloitteen mukaan selviäisi oma lapsuutensa vasta rikoksen tehtyään mielentilatutkimuksen jälkeen. Se ei ole oikein. Tutkija Timo Harrikari Jyväskylän yliopistosta kysyikin taannoin lehtikirjoituksessaan, missä määrin suurelta normeja noudattavien nuorten ryhmältä olisi oikeutettua poistaa perustavia kansalaisoikeuksia pienen rikoksia tekevän vähemmistön toiminnan vuoksi.

Ikärajat ovat lainsäädäntöön tulleet jo myöhäiskeskiajalta alkaen. Päiväjärjestyksessä on tänään asiana hallituksen esitys YK:n lapsen oi­keuksien yleissopimuksen valinnaisen pöytäkirjan hyväksymisestä, jossa lasten osallistuminen konflikteihin halutaan estää, alle 18-vuotiaiden lasten osallistuminen konflikteihin. Suomen asevelvollisuuslaista poistettiin jo viime vuoden puolella mahdollisuus mennä vapaaehtoisena asepalvelukseen 17-vuotiaana. Nyt on tarkoitus estää kaikki konflikteihin osallistuminen alle 18-vuotiailta. Ed. Lehtimäki, pitäisikö tästäkin ikärajasta luopua? Pitäisikö alle 15-vuotiaan mielentilatutkimuksen tai psykologisen arvion perusteella päästä halutessaan asepalvelukseen tai sotaan?

Oikean ja väärän oppiminen ei aina ole lapselle helppoa. Erityisen vaikeaa se on silloin, jos lapsen sosiaalisesta ympäristöstä puuttuvat turvalliset aikuiset. Sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat ovat monen rikoksen tielle joutuvan lapsen perheen arkea. Rikoksia tekevät myös hy­vien perheiden rahalla ruokitut, mutta sosiaalisesti yksin jätetyt lapset. On niitä sellaisiakin lapsia, joilta oikean ja väärän taju katoaa ilman, että heidän niin sanotussa taustassaan olisi mitään erikoista. Mutta silti edelleen huono-osaisuus on suurin selittävä tekijä nuorten rikoksentekijöiden taustalla. Pitäisikö sosiaalisia ongelmia ja lasten pahoinvointia parantaa rikoksista annettuja rangaistuksia koventamalla? Tämä jos mikä on uusliberalistista politiikkaa, ei sellaista politiikkaa, jota itse kannatan.

Aloitteen tekijän mukaan lastensuojelulain mukaisilta toimilta puuttuu rangaistuksen luonne. Totta, mutta onko lastensuojelun tehtävä siis rangaista? Eikö sen tehtävä ole nimensä mukaisesti suojella lasta, puolustaa hänen lapsuuttaan, oikeutta turvaan ja huolenpitoon?

Minä ed. Uotilan tavoin ja varmasti monen muunkin edustajan tavoin ihmettelin tämän aloitteen allekirjoittajien nimilistaa ja olen todella iloinen siitä, ettei mukana ole oman puolueeni edustajia. Toivon myös, että tämä lakialoite lakivaliokunnan paperipinojen alla unohtuu ja aikanaan raukeaa.


Annika Lapintie (vas):

Rouva puhemies! Ed. Lehtimäki aika alussa perusteluansa sanoi, että tämä on hänen keinonsa ja vastauksensa pahentuneeseen nuorisorikollisuusongelmaan. Minä vain kysyn: Mihin ihmeen pahentuneeseen nuorisorikollisuusongelmaan? Eihän meillä Suomessa sellaista ole. Päinvastoin kaikki viimeaikaiset tutkimukset yksiselitteisesti kertovat, että nuorten tekemät rikokset ovat vähentyneet. Noin viikko sitten julkistettu tutkimus oli vielä tarkemmin tutkinut nuoria ja heidän tekemiään pahoja, ja muistaakseni siinä pahin teko, johon tavallinen suomalainen nuori syyllistyy, on koulusta luvatta poissa oleminen, enkä todellakaan pysty näkemään, että kyse on mistään nuorisorikosongelmasta.

Sen sijaan, kuten me kaikki myös tiedämme, Suomessa on tapahtunut muutamia nuorten tekemiä pahoja rikoksia ja joidenkin nuorten tekemät rikokset ovat raaistuneet, mutta mielestäni on väärin yleistää, että kaikki nuoremme olisivat pikku paholaisia, joita täytyy vahtia ja rangaista ja katsoa, milloin he mahtavat rikoksen tehdä. Tässä ihan lähtökohta lakialoitteelle on virheellinen, koska mielestäni se lähtee aivan vääristä tiedoista. Oletankin, että jos ed. Lehtimäellä olisi ollut aikaa tutustua todellisuuteen, hän ei olisi varmasti tätä aloitetta edes tehnyt.

Kahdessa aikaisemmassakin puheenvuorossa on aika paljon puhuttu YK:n lasten oikeuksien sopimuksesta. Itse asiassa mielestäni parasta tässä lasten oikeuksien sopimuksessa on ollut se, että se on tavallaan velvoittanut kaikessa siinä lainsäädännössä, mikä ikinä voi lasta koskea, laittamaan etusijalle lapsen edun. Olen ymmärtänyt, että se on myös erityisesti lakivaliokunnan jäsenten enemmistölle ohjenuorana silloin, kun tehdään lainsäädäntöä.

Silloin kun esimerkiksi tutkitaan, miten oikeudenkäynti vaikuttaa lapseen, on aivan selvästi todettu, että jopa tapauksissa, joissa lapset ovat uhrin asemassa, on parempi, että lapsi ei joutuisi todistamaan oikeudessa, ja on yritetty etsiä keinoja, joilla voidaan lapset pitää poissa oikeudenkäynneistä ja esimerkiksi ottaa vastaan todistelua videonauhoilla ja tämän tyyppisillä asioilla, koska oikeudenkäynti ja sen tilanteet ovat niin traumaattiset, että niistä on sinänsä jo haittaa. Sen sijaan tämän lakialoitteen mukaan kaikki lapset pitäisi pistää ensin oikeudenkäyntiin ja sitten vasta pohtia, olivatko he edes kypsiä tähän vai eivät.

Olen myös aivan ällistynyt tästä käsityksestä, että jos tällainen lakiesitys hyväksyttäisiin, silloin vanhemmat opettaisivat lapsille aikaisemmin, mikä on oikein, mikä väärin. Kyllä minun käsitykseni lasten kasvatuksesta on se, että jo nollavuotiaana alkaa sen opettaminen, mikä on oikein ja mikä väärin. Lapsen kehittyessä päästään vaikeampiin kysymyksiin ja niitä pohditaan. Se on aivan normaalia kotielämää, eikä siihen mitään rikoslain muutoksia tarvita.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 40 artiklasta: En todellakaan kuuna päivänä olisi voinut kuvitella, että minun Suomen parlamentissa täytyy vedota YK:n lasten oikeuksien sopimukseen tällaisessa tilanteessa, jossa enemmistö kansanedustajista haluaa rikkoa Suomen ratifioimaa sopimusta, en todellakaan. Jos olisi pitänyt keksiä jokin oikein mahdoton tilanne, missä Suomi rikkoo ratifioimiaan sopimuksia lasten oikeuksista, en kyllä olisi keksinyt, joten siinä mielessä tämä on ed. Lehtimäeltä innovatiivista ajattelua.

Tämän artiklan 1 §:hän todellakin, niin kuin esimerkiksi ed. Uotila hyvin kävi läpi, koskee lapsia, joiden väitetään syyllistyneen rikoksiin, joita syytetään niistä tai joiden on todettu rikkoneen rikoslakia. Kaikessa tässä koko prosessissa on lapsella oikeus tulla kohdelluksi tavalla, joka edistää lapsen ihmisarvoa ja arvokkuutta ja joka vahvistaa lapsen kunnioitusta muiden ihmis­oikeuksia ja perusvapauksia kohtaan sekä ottaa huomioon lapsen iän ja pyrkimyksen edistää hänen yhteiskunnallista sopeutumistaan ja rakentavaa rooliaan yhteiskunnassa.

Mielestäni jo tämä ajatus siitä, että poistetaan kokonaan syyntakeisuusikäraja, rikkoo selkeästi tätä kohtaa vastaan. Sen lisäksi 3 kohta sääntelee hyvinkin tarkasti sitä, että ne valtiot, Suomi mukaan luettuna niin kuin 190 muutakin valtiota maailmassa, pyrkivät edistämään sellaisten lakien säätämistä, jotka soveltuvat näihin lapsiin, joiden väitetään syyllistyneen, joita syytetään tai joiden on jo todettu rikkoneen rikoslakia, että näissä laeissa erityisesti kiinnitetään huomiota siihen, että säädetään vähimmäisikäraja, joita nuorempia lapsia ei pidetä kelpoisena rikkomaan rikoslakia. Pohjoismaissa tämä ikäraja on 15 vuotta, enkä todellakaan ole kuullut enkä olisi voinut keksiäkään, että jossain Pohjoismaassa jotain muuta yritetään tehdä.

Tässä keskustelussa on todellakin esillä ollut ajatus siitä, että jo se, että Suomi säätää nollan täksi ikärajaksi, täyttäisi tämän YK:n 40 artiklan vaatimuksen. Täytyy kyllä sanoa, että tällainen väite on pahimmillaan sitä, mitä voisi kuvitella oikein kverulantin asianajajan keksivän yrittäessään vääntää ja vääristellä lain tulkintaa. Muuna en sitä todellakaan voi pitää, koska mielestäni on niin selkeästi tähän kirjattu, että tällainen ikäraja on lasten turvaamiseksi oltava. Se todellakin myös mielestäni kuuluu inhimilliseen sivistysvaltioon, jollaisena olen Suomea pitänyt ja pidän edelleenkin, ja toivon myös, että enemmistö kansanedustajista on samaa mieltä.

Sen lisäksi tämä sopimuksen 40 artiklan 3 kohta lähtee myös siitä, että aina, milloin suinkin on mahdollista, on ryhdyttävä muihin kuin oikeudellisiin toimenpiteisiin sellaisten lasten kohdalla, jotka ovat voineet rikoslakia rikkoa. Tarkoituksena on todella silloin, että ihmisoikeuksia ja oikeusturvaa kunnioitetaan täydellisesti. Mielestäni on hyvin ikävää, että joudumme tällaiseen kansainväliseen velvoitteeseen tässä vetoamaan, mutta vakuutan, että tulen lakivaliokunnan jäsenenä tekemään kaikkeni, että tämä mahdollisimman nopeasti hylätään ja haudataan.


Tuija Brax (vihr):

Arvoisa herra puhemies! Mielestäni tämä lakialoite kertoo hyvin siitä, mikä meille kaikille juristin koulutuksen saaneille on tiedossa: meidän opintoihimme ei kuulu yhtään opintoviikkoa psykologiaa taikka lasten tuntemusta. Lakialoitteessa väitetään, että nuoret nykyisin kehittyvät ymmärtämykseltään aiempaa selvästi varhaisemmin. Mihin tämmöinen väite perustetaan, kun ei ole viitattu minkäänlaisiin psykologisiin tai lapsia ja heidän kehitystään tunteviin kasvatustieteellisiin väitteisiin? Se saa minut taas kerran puhumaan siitä, että meidän juristien koulutuksessa ja jatkokoulutuksessa pitäisi olla enemmän psykologiaa.

Tästä asiasta, juristien vähäisistä tiedoista, lasten sielunelämästä, kasvamisesta, kehittymisestä ja ymmärtämisestä, on perheoikeuden alalla herätty puhumaan jo monta vuotta. Toissa kesänä muun muassa järjestettiin merkittävä historiallinen seminaari Lahdessa, jossa ensimmäisen kerran oikein kunnolla alan psykiatrit, psykologit, lasten asioita, perheasioita, tapaamisia, huostaanottoja ja huoltajuuksia järjestävät juristit pohtivat sitä, miten tämmöistä ristiinmenevää ammattitaitoa voitaisiin kehittää ja kasvattaa ja miten eri alojen ihmiset osaavat puhua juristin näkökulmasta ja lasta tuntevan psykologin taikka sosiaali-ihmisen näkökulmasta toisilleen.

Kun osallistuin tuohon seminaariin ja olen vapaaehtoisesti hankkinut koulutusta juristin koulutuksen lisäksi myös jonkin verran, en alkuunkaan riittävästi, psykologian puolella, olen aina jotenkin ajatellut, että kyse on nimenomaan näistä erittäin vaikeista ja kauaskantoisista asioista, jotka liittyvät perheoikeuteen, enkä kuuna päivänä voinut kuvitella, hieman samaan tapaan kuin ed. Lapintie täällä sanoi, että jonakin päivänä joutuisin kokemaan, että joku rikosoikeuden puolella vakavasti miettisi sitä, että meidän juristien ammattitaito arvioida rikosoikeudellista tekoa, syyntakeisuutta, olisi niin kehittynyt, että vaikka siinä olisi sitten ammattimaisia testaajia välissä, niin me pystyisimme oikeuslaitoksen rikosprosessin keinoin puuttumaan alle 15-vuotiaiden tekemisiin, tuomaan heidät oikeuden eteen, langettamaan heille rikosoikeudellisen rangaistuksen, vaikka se ei, niin kuin lakialoitteessa kauniisti sanotaan, lähtökohtaisesti olisikaan nuorimpien rikoksen tekijöiden osalta vankeusrangaistus. Joka tapauksessa jo se prosessi on semmoinen prosessi, jota minun käsitykseni mukaan ei ole tarkoitettu lapsille, enkä olisi todellakaan uskonut, että tämmöisessä tilanteessa ollaan.

Mutta aivan niin kuin ed. Uotila täällä sanoi, täytyy olla joitakin merkittäviä syitä, miksi jotkut edustajat, näin monet, ovat tämän allekirjoittaneet. Itse näen kyllä, että se, mistä oikeasti pitää puhua, on, että alle 15-vuotiaidenkin nuorten osalta meillä täytyisi olla nykyistä laajempi keino välittömästi puuttua häiriökäyttäytymiseen. Siltä osin mielestäni ed. Lehtimäki on aivan oikeassa perusteluissaan myöskin, kun puuttuu siihen, että myös 15—18-vuotiaille, jotka ovat jo rikosoikeudellisessa vastuussa, myös tämä välittömän puuttumisen asia pitäisi saada kuntoon. Se on vielä aivan retuperällä.

Kun puhutaan alle 15-vuotiaasta, silloin puhutaan siitä, mitkä toimivaltuudet ja toisaalta mitkä tosiasialliset toimivarat ja -mahdollisuudet on sosiaalityöntekijöillä ja lähiverkostoilla, kouluilla. Saavatko esimerkiksi sukulaiset riittävästi apua, jos he näkevät, että yksinhuoltaja ei pärjää teini-ikäisensä kanssa? Onko meillä kykyä ja halua rakentaa semmoisia kyläyhteisöjä, joissa lapsen, alle 15-vuotiaan kasvatuksesta vastaa useampi tasapainoinen, voimissaan oleva aikuinen, jos ei lähipiiristä niin sitten yhteiskunnan avulla? Silloin kyllä kääntäisin ja haluaisin kääntää tämän aidon huolen, jonka uskon olleen joillakin edustajilla, jotka ovat tämän lakialoitteen allekirjoittaneet, keskusteluksi siitä, millä tavalla sosiaalitoimen työkaluja voitaisiin laajentaa. Mitkä ovat esimerkiksi realistiset keinot alle 15-vuotiaan nuoren saamiseksi pois siitä jengistä, jossa hän pyörii?

Ed. Lehtimäki on mielestäni siinäkin oikeassa, että sitäkin aivan varmasti tapahtuu. Me kaikki tiedämme, että näitä alle 15-vuotiaita tahallaan käytetään järjestäytyneen rikollisuuden piirissä tekemään rikoksia. Mutta silloin meidän vastuullamme on löytää keinot, millä nuori poistetaan jopa siltä paikkakunnalta vaihtoehtoiseen ammattikouluun tai johonkin muualle. Meidän täytyy löytää myös keinot, joilla nuoren häiriö­käyttäytymiseen välittömästi pystytään sosiaalitoimen puolella puuttumaan niin, että hän tavalla tai toisella korvaa tekonsa, esimerkiksi korvaa vahinkonsa taikka hyvittää ne jollakin työllä. Mutta nämä eivät ole rikosprosessin asioita. Nämä ovat meidän puutteellisen sosiaalipuolemme ongelmia, ja meidän pitää puuttua ja löytää niihin ratkaisut.

Arvoisa puhemies! Lopuksi haluaisin kysyä ed. Lehtimäeltä, kun hän puheessaan viittasi siihen, mikä meille juristeille on todellakin tuttua ja se on tutkittu moneen kertaan, että rangaistusten koventaminen yleensä ottaen ei vähennä rikollisuutta. Se on vaikka kuinka moneen kertaan tutkittu, ja olen todella iloinen, että ed. Lehtimäki ammattijuristinakin tämän sanoi. Mutta mihin perustui sitten se ajatus, että kuitenkin olisi niin, että alaikäisten nuorten tietoisuus, että he saattavat joutua hyvin pelottavaan ja outoon oikeusprosessiin, jossa heidät lähetetään vielä jonnekin kallonkutistajan tutkimuksiin, joka kestää yleensä pitkään, jollain tavalla vähentäisi tekoja? Päin vastoin, se kaikki vähäinen koulutus, mitä olen nuorten impulsiivisista rikoksista saanut, viittaisi siihen, että varsinkin nuoret tekevät rikoksia hetken mielijohteesta ajattelematta vastuita. Tämähän on se syy, minkä takia aikuistenkin osalta totuus on se, että rangaistuksia koventamalla emme vähennä rikollisuutta.

Suurin osa rikollisuudesta on valitettavasti muuta kuin ammattilaisten viimeisen  päälle harkittua ja pitkään suunniteltua, tahallista, kyl­­­­­­­­män rauhallista tekoa. Valitettavasti kyse  on  mo­­nesti aika   paljon    huonommista  elämänlahjoista   ja ­-korteista käteensä saaneiden ihmisten impulsiivisista, hetken mielijohteista tapahtuvista toimista, joihin ei tällaisella yleis- tai erityisestävällä toiminnalla voida juurikaan puuttua.


Johannes Koskinen (sd):

Arvoisa puhemies! Edellä onkin useassa puheenvuorossa kiinnitetty huomiota aivan oikein YK:n lasten oikeuksien sopimukseen, näin tekivät muun muassa edustajat Uotila ja Lapintie. Tämä lakialoite ei olisi hyväksyttävissä. Se kai olisi mahdollista perustuslain säätämisjärjestyksessä, mutta sitä varmaan aloitteen tekijäkään ei ole tarkoittanut.

Ongelmaan on syytä kiinnittää todella vakavasti huomiota ja pitää hakea lääkkeitä, mutta alle 15-vuotiaiden nuorten tekemiin rötöksiin ja rikoksiin ratkaisuksi tämä aloite on kelvoton yritys, jos käytetään juridista kielenkäyttöä, eikä siitä, niin kuin ei kelvottomasta yrityksestä yleensäkään rangaista, toki ed. Lehtimäkeä rangaista pidä. (Naurua) Mutta tietysti näitä allekirjoittajia on hyvä patistaa vastaamaan siihen, mitä he ovat ajatelleet. Varmasti on hyvin erilaisin motiivein oltu liikkeellä.

Ongelmahan on todellinen. Varsinkin suuremmissa kaupungeissa on tällaisia alle 15-vuotiaiden lasten ryhmiä, jotka joko omassa keskuudessaan tekevät rikoksia tai niitä jenginä puuhaavat tai, niin kuin keskustelussa viitattiin, vanhemmat käyttävät hyväksi rangaistusvastuun puuttumista ja teettävät rikoksia näillä alaikäisillä. Sitten tietysti yksittäisiä vakavia rikoksia tulee muutamia vuosikymmenessä. Sekään ei ole kokonaan uusi ilmiö, mutta nyt niitä on kasautunut tietysti huomiota herättävällä tavalla.

Linjaksi voisi ottaa sen, mitä Satakunnan Kansassa näyttää erikoistoimittaja Harri Aalto kirjoittaneen: "Päävastuu alaikäisten tekemistä rikoksista kannetaan lasten kotona, mutta myös yhteiskunnan on löydettävä uusia keinoja puuttua ongelmaan tähänastista nopeammin ja tehokkaammin. Sivistysvaltiossa ratkaisujen on löydyttävä nykyistä selvästi tiukemmista lastensuojelun keinoista sekä viranomaisten ja perheiden yhteistyöstä. Rankaisulinjan koventaminen ei ole oikea ratkaisu. Kotiarestiin tuomittujen lasten rengastaminen valvontalaitteella, kuten Ruotsissa on kokeiltu täysi-ikäisille, on kammottava tulevaisuuden kuva, kuin pahaa unta tieteiselokuvasta."

Paraikaa istuvassa nuorisoseuraamustoimikunnassa on tehtävänä pohtia juuri näitä tepsiviä seuraamusmuotoja, mitä tulee yli 15-vuotiaiden tekemisiin, mutta myös mitä tulee alle 15-vuotiaiden tekemisiin. Lastensuojelutoimissakin pitää olla selkeät linjat, miten puututaan ja että puututaan samalla lailla tekemisiin, oli kyseessä sitten niin sanotusti hyvän perheen tai ongelmaisen perheen lapsesta. Ja jo ihan pienestä pitäen on paljon siteerattu rajojen asettaminen tietysti se peruskysymys, että tietyn tyyppinen oikeus-, laillisuus- ja inhimillisyyskasvatus on välttämätöntä ihan ensimmäisistä elinvuosista alkaen. Jos vanhemmat, lapsen lähipiiri, ei siitä huolehdi, niin pitää olla puuttuvia tahoja. Ei sitäkään voida pelkästään koululle ja viranomaisille jättää, vaan myös läheisten ihmisten asuinympäristön, tuttavapiirin ja sukulaisten pitää puuttua asioihin.

On perusteltua kantaa huolta meillä pohjoismaisissa yhteiskunnissa siitä, että aivan liian isolle joukolle ihmisiä viranomaiset ovat lähimpiä omaisia. Nythän me törmäämme tähän muun muassa sitä kautta, että ihmisoikeustuomioistuimesta Strassburgista on tullut muutama langettava päätös siitä, että meillä puututtaisiin liian herkästi perheen sisäisiin asioihin ottamalla huostaan lapsia. Meidän näkemyksemme mukaan niissä ei yleensä ole tästä lainkaan kysymys, että tavallaan viimeisillä rajoilla puututaan lapsen edun nimissä tilanteeseen. Mutta kun katsellaan siellä ranskalaisessa elämänpiirissä ja vähän latinalaisemmissa sosiaalisissa oloissa tilannetta, niin siellä on edelleen tilanne se, että sosiaaliset kytkennät ovat voimakkaammat: perhe, lähipiiri, puuttuu aikaisemmassa vaiheessa ongelmiin, eikä anneta tilanteen ajautua niin pahaksi lapsen kannalta kuin meillä usein tapahtuu.

Tässä tarvitaan koko yhteiskunnan asenneherätystä ja paluuta tavallaan siihen ajatteluun, jota ennen muinoin on niin maalaiskylissä, yhteisöissä kuin tehdasyhdyskunnissa taikka joissakin kortteliyhteisöissä kaupungeissa ollut. On puututtu asioihin, varsinkin jos pientä lasta on kohdeltu väärin tai hänen elämäänsä ei tueta riittävästi.

Rikosoikeudellisen vastuuikärajan alentaminen siis ei ole mikään perusratkaisu ongelmaan. Rikosoikeuden keinot ovat vähäiset pyrittäessä vaikuttamaan alle 15-vuotiaiden lasten ongelmakäyttäytymiseen. Huomattavasti suurempi merkitys on sosiaali- ja terveydenhuollon, koulun ja nuorisotyön toimenpiteillä ja asennemuutoksella, jota äsken peräänkuulutin myös kaikkien kansalaisten osalta.

Mikään nykyisistä rikosoikeudellisista seuraamuksista ei sellaisenaan soveltuisikaan alle 15-vuotiaille lapsille. Nuorisorangaistuksesta voisi kehittyä soveltuva rangaistus, jos sitä suunnataan erityisesti tällaiseen työllä ojentamiseen taikka rikollisen teon, esimerkiksi vahingonteon, paikkaamiseen sillä, että pannaan korjaamaan teon jälkiä. Tämän tyyppisiä voitaisiin ihan hyvin ajatella esimerkiksi sovittelutoiminnan yhteydessä harrastettavaksi myös alle 15-vuotiaiden osalta. Sovittelu sinänsähän kohdentuu myös alle 15-vuotiaisiin, ja sitä on suositeltavaakin harrastaa. Sillä saatetaan yhteen vanhemmat, alaikäinen rikoksentekijä, asianomistaja ja ehkä poliisi ja koulu, jolloin syntyy sellaista aktiivista puuttumista ja päästään siihen koko elämäntilanteeseen kiinni, pystytään alkuunsa katkaisemaan ongelmakäyttäytyminen ja rikollinen käyttäytyminen.

Tiedämme, että usein ensimmäiset rikokset tehdään jo 10—12 vuoden iässä, jos tarkastellaan taaksepäin sellaisten nuorten elämää, jotka ovat jo pahemmassa kierteessä 15 vuotta täytettyään. Rikostorjunnan keinoin esimerkiksi on pyrittävä ennalta ehkäisemään nuorten, myös alaikäisten nuorten, rikoskierteeseen joutumista. Poliisin, koulun ja sosiaalitoimen yhteistyöstä on hyviä esimerkkejä niin Pohjoismaissa kuin Suomessakin rikosoikeudellista vastuuikärajaa nuorempien rikoksiin puututtaessa. On myös hyvä muistaa, mihin aloitteessakin viitataan, että alle 15-vuotiaat ovat siviilioikeudellisessa vahingonkorvausvastuussa teoistaan ja samoin heidän vanhempansa tietyin edellytyksin.

Näiltä toimintalinjoilta löytyy ratkaisuja, ja on hyvä, että sinänsä keskustelulla herätetään tähän. Paraikaa laadittavissa ja jo laadituissa paikallisissa rikoksentorjuntasuunnitelmissa on aika monissakin otettu tähän kantaa ja pyritty hakemaan paikallisesti sopivia puuttumistapoja. Tällainen herätysliike on paikallaan, että tuohon ongelmakäyttäytymiseen päästään ajoissa. Ja tietysti meitä kaikkia edustajina koskee se, että tällaiseen ehkäisevään sosiaalityöhön, nuorisotyöhön ja lastensuojelutyöhön löytyy sitten riittävästi resursseja ja kiinnostusta.


Päivi Räsänen (kd):

Arvoisa puhemies! Ed. Lehtimäen aloite on onnistunut siinä, että se on saanut aikaan varsin vilkasta keskustelua jopa tähän aikaan illasta ja tärkeästä aiheesta: alaikäisten tekemistä rikoksista.

Itse en allekirjoittanut aloitetta, vaan pidän edelleen nykyistä 15 vuoden rajaa sopivana. Aloitetta lukiessa tulee väistämättä mieleen Amerikan-malli, jossa 10-vuotiaitakin jopa viedään käsiraudoissa poliisikuulusteluihin ja tuomarin eteen, mikä on varsin vastenmielinen visio.

Ed. Lehtimäen aloitteen perusteluissa toki todetaan se, että lähtökohtana pitää olla, että nuorimpia rikoksentekijöitä ei tuomita vankeusrangaistukseen. Mutta jos luemme pykälät, niin ei niissä kuitenkaan tätä sanota, vaan niissä puhutaan kyllä myös vankeusrangaistuksesta. Tuomitaanhan jo nytkin alle 18-vuotiaita vankeusrangaistukseen. Esityksessä ei määritellä sitäkään, keitä olisivat nämä mainitut nuorimmat rikoksentekijät. Joko esimerkiksi 13- tai 14-vuotiaita tuomittaisiin vankeusrangaistukseen?

En myöskään yhdy siihen aloitteen perusteluun, että nuoret kehittyvät nykyisin ymmärrykseltään aiempaa varhaisemmin. Lapset kehittyvät kyllä fyysisesti aiempaa nopeammin ja heidän tietomääränsä on laajempi kuin edellisillä sukupolvilla. Sen sijaan vastuuntunnon ja sisäisten arvojen kehitys näyttää siirtyvän entistä myöhempiin ikävuosiin. Lapset joutuvat nykyisin elämään entistä sekavampien arvojen keskellä. Niin arkielämän kuin median ristiriitaiset viestit oikeasta ja väärästä synnyttävät epäuskottavuudessaan arvotyhjiön, joka voi selittää monin tavoin myös näennäisesti menestyvien nuorten sortumisen esimerkiksi raakaan väkivaltaan.

Alle 15-vuotiaan rikoskierre kertoo useimmiten heikosta vanhemmuudesta. Lapsi on jäänyt vaille vanhempien asettamia rajoja, eikä tilannetta mielestäni pidä lähteä korjaamaan niin, että lapsi joutuu vastuuseen itsestään myös tuomarin edessä. Vanhemman tehtävä on toimia esivallan edustajana lapseensa nähden. Lapsi vastaa teoistaan ensi sijassa vanhemmilleen tai muulle huoltajalleen, jonka vastuuksi jää asian selvittäminen taas yhteiskunnan edessä. Vanhempia pitäisikin pikemmin rohkaista kantamaan niin terve syyllisyys kuin myös häpeä rötöstelevän lapsen tekemisistä kuin sälyttää viimesijaisinkin vastuu lapsen harteille.

Siihen, että vierastan tätä aloitetta, vaikuttaa myös se, että olen itse sen ikäisten lasten äiti, joita tämä aloite tulisi koskemaan. Pian 14 vuotta täyttävä poikani on 10 senttimetriä minua pitempi ja niin vahva, että hän pystyy nostamaan minut keveästi ilmaan ja tarvittaessa pystyy käyttäytymään hyvin aikuismaisesti, mutta sisällä elää todella pieni lapsi, jonka täytyy saada kasvaa ja kehittyä vanhempiensa vastuulla. Koen, että minun ja mieheni tehtävä on vastata hänen mahdollisista tekemisistään niin poliisin kuin tuomarin edessä tarvittaessa. Selvyyden vuoksi todettakoon, että poikani kohdalla ei onneksi ole ollut niitä tarpeita, joihin aloitteessa viitataan.

Kuitenkin aloitteen tavoite, nuorten tekemien rikosten vähentäminen, on erittäin kannatettava, ja sen vuoksi tämäkin keskustelu, jota nyt käydään, on tarpeen. Alle 15-vuotiaiden rikoksiin ja käytöshäiriöihin pitäisi todellakin tarttua nykyistä herkemmin ja aiemmin, mutta nimenomaan mielestäni lastensuojelun puitteissa ja sitä edelleen kehittämällä. Jos ajatellaan sitten myös näitä yli 15- mutta alle 18-vuotiaita, myös näiden rangaistusvalikoimaa pitäisi kehittää edelleen vanhempiaan tarvitsevalle nuorelle soveltuvaksi. Kun puhutaan YK:n lasten oikeuksien sopimuksesta, sehän koskee myös alle 18-vuotiaita eli näitä yli 15-vuotiaita.

Itse olen aiemmin tehnyt aloitteen niin sanotusta valvotusta kotiarestista, jollainen on muun muassa Ruotsissa käytössä. Tämä valvottu kotiarestihan tarkoittaa rangaistusmuotoa, jossa rikoksentekijää ei sijoiteta laitokseen, vaan hänen on noudatettava tiettyä tuomioistuimen antamaa aikataulua, jossa on määrätty esimerkiksi pakolliset kotonaoleskeluajat. Tämä tarkoittaisi nuoren kohdalla sitä, että esimerkiksi hän ei iltaisin voisi lähteä jengin mukana kuljeskelemaan, vaan hänen täytyisi olla kotona. Aikataulun noudattamista voidaan aikuisen ihmisen kohdalla valvoa esimerkiksi lähetinrannekkeen avulla, kuten myös tietysti nuoren kohdalla.

Kotiarestin erityinen etu vankeuteen verrattuna on rikoksentekijän mahdollisuus elää yhdessä perheensä kanssa ja toimia osana muuta yhteiskuntaa, ja sen vuoksi ajattelen, että nuorten ihmisten kohdalla se olisi erityisen hyvä. Arestirangaistusta voitaisiin ajatella myös vaihtoehdoksi ehdolliselle vankeudelle, jota ei useinkaan koeta riittävän tuntuvana ja rikoskierrettä pysäyttävänä rangaistuksena. Ajattelen, että jonkin tyyppinen kotiaresti saattaisi soveltua myös lastensuojelun toimenpiteeksi niissä tapauksissa, joissa rikoksentekijä, rikoskierteeseen joutunut alle 15-vuotias, elää sellaisessa kodissa, joka olisi kelvollinen arestipaikaksi. Tällöin kyseessä ei olisi rikosoikeudellinen seuraamus ja valvonnankin tulisi perustua aktiivisiin kotikäynteihin. Valvotun arestin kautta saataisiin yhteys myös vanhempiin ja heitä voitaisiin tarvittaessa myös tehokkaammin ohjata ja tukea heidän kasvatusongelmissaan.


Håkan Nordman (r):

Arvoisa puhemies, värderade talman! Jag hör till de många som har skrivit under denna lagmotion. Det skedde efter tvekan och idag vill jag säga att jag inte tror att de åtgärder som föreslås i den här motionen är riktiga. Jag är inte beredd att rösta för de föreslagna ändringarna i strafflagen. Därmed blev det sagt. Det är positivt att lagmotionen har väckt stor uppmärksamhet och diskussion om de stora problem som finns bland unga. Den här motionen har kommenterats ovanligt mycket i medierna, väckt tankar och appellerat till åtgärder.

Kuulun siis niihin moniin, jotka ovat allekirjoittaneet tämän lakialoitteen. Tämä tapahtui epäröinnin jälkeen. Tänään haluan sanoa sen, etten usko lakialoitteessa esitettävien toimenpiteiden osuvan oikeaan eli en äänestäisi ehdotettujen muutosten puolesta. Tulihan se sanotuksi.

Eksyksissä olevat nuoret tarvitsevat muita toimia aikuiselämänsä varalle. On myönteistä, että lakialoite herättää huomiota ja keskustelua suurista ongelmista nuorten parissa. Niin kuin tiedämme, tätä aloitetta on todella kommentoitu epätavallisen paljon. Tiedotusvälineissä se on herättänyt paljon ajatuksia ja vetoomuksia toimenpiteiden puolesta. Varhaisnuoret syyllistyvät väkivaltaisiin tekoihin, tuhoamiseen ja muuhun lähes käsittämättömään tällä tavoin saaden aikuiset jopa tyrmistyksiin. He eivät tee pelkästään väärin muita kanssaihmisiä kohtaan, vaan myös pahaa itselleen. Tähän on reagoitava.

Arvoisa puhemies! Haluan edelleen sanoa, että rikoslain koventamisen asemesta yhä nuorempien, siis lasten, kohdalla meidän aikuisten on herättävä huomaamaan kaikkien lasten perimmäinen turvallisuuden, huolenpidon ja huomion tarve. He ennen kaikkea tarvitsevat jonkun, joka välittää heistä ja siitä, millaista heillä on kotona, koulussa ja toveripiirissä, varsinkin jonkun, joka tekee heille selväksi sen, mikä on oikein ja mikä väärin, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Tiedämme myös sen, että lapsuus on pitkä ja erittäin tärkeä vaihe ihmisen elämässä. Joitakin tässä vaiheessa syntyneitä puutteita on todella vaikea, lähes mahdoton, korjata, ja tämä on otettava huomioon ennen kaikkea aikuisten ja vanhempien keskuudessa.

Lasten ja nuorten hyvinvointia koskevan hallituksen selonteon yhteydessä sen myöhästyttyä voimme joskus myöhemmin keväällä jatkaa tätä keskustelua siitä, miten voidaan vähentää rikosoikeudellisten toimenpiteiden tarvetta nuorten parissa.

Ihan lopuksi puhun jälleen kerran lapsiasiainvaltuutetun viran perustamisen puolesta. Maassamme tarvitaan lasten oikeuksia ja etuja puolustava instituutio.

I stället för att skärpa straffrätten för allt yngre bör vi vuxna vakna till insikt om alla barns primära behov av trygghet, omsorg och uppmärksamhet. Barn behöver framför allt någon som bryr sig om hur de har det hemma, i skolan och i kamratkretsen. Inte minst behöver de någon som gör klart för dem vad som är rätt och fel och vad man får och inte får göra. Som vi vet är barndomen ett långt och viktigt skede i en människas liv och en del brister i det här skedet är svåra, nästan omöjliga att reparera.


Erkki Kanerva (sd):

Arvoisa herra puhemies! Sikäli, kun kuulin oikein, niin ed. Lehtimäki, aloitteen ensimmäinen allekirjoittaja, sanoi, että tämä aloite on ymmärretty väärin. Minun suhteeni se ei pidä paikkaansa. Me kävimme ed. Lehtimäen kanssa tästä sähköpostikeskustelun, ja hänen täytyy tietää, että minä ymmärsin tämän oikein.

Meidän on syytä arvostaa ed. Nordmanin käyttäytymistä tässä asiassa. Lukuisat edustajat ovat tämän julkisuuden reaktion jälkeen katuneet yhtymistä tähän aloitteeseen, mutta eivät rohkene tulla sitä tänne sanomaan. Ed. Nordman on tästä merkillepantava poikkeus.

Lasten puolesta päätösvaltaa käyttävät ja vastuun kantavat vanhemmat. Lapselle itselleen annetaan päätösvaltaa ja vastuuta tämän iän ja kehitysasteen edellyttämässä määrin; voidaan antaa ja pitää antaa. Näin kasvetaan vastuuseen. Monet asiantuntijatkin katsovat vanhemmuuteen liittyvän vastuuntunnon hämärtyneen. Näen niin, että me kaikki yhdessä loimme viimeistään 70-luvulla uuden arvomaailman, johon lapsi on 20 vuoden ajan monesti huonosti sopinut. Me ajattelimme parinkymmenen vuoden ajan niin, että kun vaihdamme asuntoa joka viides vuosi, autoa joka toinen, teemme kahta kolmea työtä, olemme lauantait ja pyhät mutkamäessä ja illat yökerhossa ja ylipäätään kulutamme paljon, olemme kunnon kansalaisia. Päiväkoti, koulu ja erilaiset kerhot, harrastukset hoitavat lapsemme.

Monet vanhemmat todella luulivat voivansa siirtää vastuutaan alan ammattilaisille, jotka eivät voineet vanhempien vastuuta ottaa ja joiden ei pidäkään sitä ottaa. Heillä on oma roolinsa lapsen kasvamisessa aikuiseksi, mutta ei vanhempien roolia eikä vastuuta. Oli peräti kohtalokasta, että kun lopulta taas alettiin etsiä tehtäväjakoa vanhempien ja ammattikasvattajien välille, koulut omaksuivat tämän tulosohjauksen — siis tulos taikka ulos. Itseään kaupitteleva koulu kertoo olevansa maan neljänneksi paras laudaturylioppilaiden suhteellisella osuudella mitattuna ja ylioppilaiden valitsemat tiedekunnatkin pisteytettyinä. Kysyin, miten siitä kilpailusta pudonneet ovat sijoittuneet. Koulun vastaus kuului, että se ei ollut koulun murhe. Sosiaali-, poliisi- ja vankeinhoitoviranomaiset vastaisivat heistä. Tämä kerrottiin isolle valtuustoryhmälle. Näin ei voida jatkaa. Vaikka koulu ei voi ottaa vanhempien vastuuta, joku muu kuin markka- tai eurovastuu silläkin täytyy kasvavasta sukupolvesta olla.

Arvoisa puhemies! Yksinkertaisessa lauseessa "lapsen kasvamiseen tarvitaan koko kylä" piilee suuri viisaus. Sen sijaan, että miettisimme, kenelle pallon milloinkin heitämme, meidän on ajateltava, että jokaisen meidän pitää kantaa oma vastuumme. Jokaisen pitää tarvittaessa toimia. Lähiyhteisön asenteilla ja yhteiskunnan mielipiteillä on suuri lapsen moraalikäsityksiä ja -arvoja muokkaava merkitys. Jos aikuiset ovat välinpitämättömiä, kuinka lapsi voisi reagoida toisin? Lapsen tekemään moitittavaan tekoon on puututtava mahdollisimman pian. Lapselle ei saa toimimattomuuden kautta viestiä, ettei hänelle kukaan mahda mitään, mutta se toimiminen ei missään tapauksessa saa olla tämän lakiesityksen tarkoittamaa rikosoikeudellista toimimista.

Erilaisten tutkimusten mukaan lapsi syyllistyy todennäköisimmin ensimmäisiin tietoisiin rikoksiksi luonnehdittaviin tekoihin 10—12 vuoden iässä. Jos niin ei käy, ei hän todennäköisimmin myöhemminkään syyllisty perinteisiin rikoksiin, näihin omaisuus-, väkivalta-, päihde- ja vastaaviin rikoksiin. Jokin rattijuopumus tai ta­lousrikos on lähtökohtaisesti toinen juttu. Toimenpiteisiin on siis ryhdyttävä huomattavasti nykyisen rikosoikeudellisen vastuun syntymistä aikaisemmin, mutta ei missään tapauksessa niihin toimenpiteisiin, joita tässä nyt esitetään.

Otan yhden esimerkin, ja on huomattava, että tämä on vain yksi esimerkki, muistinvaraisesti faxina omasta praktiikastani tilattu esimerkki siitä, miten tuloksettomia nyt esitetyt toimenpiteet ovat tai mihin tulokseen ne liian usein johtavat. Jos tämä valojäljennös poliisin ilmoituskortista näkyisi sinne saliin, saattaisitte itse lukea tästä seuraavaa:

Tässä on kuusi saraketta pystysuoraan ja kymmenen riviä päällekkäin. Tähän siis sopii 60 merkintää. Kysymyksessä on vuonna 55 syntynyt koululainen, ja voin vakuuttaa, että kuolemaansa saakka mukava mies. Hän teki ensimmäisen poliisin kirjaaman rikoksen vuonna 64, siis 9-vuotiaana. Tämä kortti päättyy vuoteen 73. Hänet on tässä poliisipiirissä rekisteröity siihen mennessä 60 eri rikoksesta.

Nyt kysyn, ed. Lehtimäki, ymmärsittekö te, mitä te sanoitte, kun sanoitte, että mielentilatutkimuksen kautta selvitetään lapsen kyky vastata teoistaan. Siis 17. ikävuoteen mennessä tämä henkilö olisi ollut 60 kertaa mielentilatutkimuksessa. Vuonna 73 — kun tämä viimeinen numero on 628, se tarkoittaa alkuvuotta — hän oli vasta 17-vuotias. Silloinen vangitsemiskäytäntö huomioon ottaen hänet oli varmaankin vangittu jo monta kertaa. Minä tutustuin häneen vuonna 76 ja vangitsin hänet todella monta kertaa. Kerran löimme kättä päälle, että hän ei tekisi juhannuksena uutta rikosta, jos hän saisi olla juhannuksen vapaana. Hän ei muistanut, millaista on olla vapaana juhannuksena. Muistelen, että hänet jouduttiin vangitsemaan kohta juhannuksen jälkeen heinäkuun 2. tai 3. päivä.

Ennen kuin poliisi siirtyi atk-järjestelmään, näitä 60 rikoksen kortteja ennätti kertyä niin paljon, että nitojalla nidottuna ne juuri ja juuri pysyvät kahdessa nipussa. En koskaan jaksanut laskea, kuinka paljon tekoja kertyi, eikä jaksanut laskea se kollega, joka puhelimeen vastasi. Tai oikeammin, kuinka monesta hän jäi kiinni, sillä hän myönsi vain selvitetyt rikokset, niin kuin meillä alan ammattilaisten kesken on tapana.

Poliisin atk-järjestelmän aikana hän eli vielä muutaman vuoden, joskin aika voipuneena. Nämä 50-luvulla syntyneet häkkihoidokkini on suurelta osin kannettu hautaan. Jonkun olen kantanut ihan omin käsin, kun vanhemmat eivät ole enää jaksaneet. Jos häkkihoito parantaisi, hän olisi parantunut tästä sairaudestaan ennen ennenaikaista kuolemaansa, mutta kun se aniharvoin parantaa, hän ei sitä parannusta ennättänyt kokea. Nyt on syytä korostaa, että hän on vain yksi esimerkki, ja sieltä mukavammasta päästä.

Meillä on koko maassa noin 13 000 häkkihoidokkia elossa. Siihen lukuun päästään ottamalla mukaan ne, jotka ovat olleet useammin kuin kahdesti vankilassa ja hakeutuvat sinne takaisin seuraavan 20 kuukauden aikana, siis 13 000. Se kulttuuri ottaa ja pitää omansa taatusti, mitä nuorempana, sen varmemmin.

Arvoisa puhemies! Lastensuojelun toimintaperiaatteet ja lainsäädäntö sinänsä riittävät takaamaan asianmukaisen seuraamusvalikoiman alle 15-vuotiaalle. Jos kodilta puuttuu tahto tai taito, lastensuojelu on tarkoituksenmukainen reagointitapa lapsen rikolliseen käyttäytymiseen. Nykyinen lainsäädäntö ja lastensuojelun kantavat periaatteet antavat hyvät raamit lapsikontrollille. Ja toisin kuin ministeri sanoi, lastensuojelutoimenpide ei valikoidu sen teon mukaan, vaan sen lapsen persoonallisuuden mukaan.

Kokonaan toinen asia on se, onko niihin osoitettu varoja. Lastensuojelutoimenpiteet maksavat paperirahaa. Laitokseen tapahtuvan huostaanoton vuosihinta on noin 300 000—400 000 markkaa vanhassa rahassa, mutta sen hoitoennuste on kuitenkin oleellisesti parempi kuin vankilan. Häkkihoidon hoitoennuste on huono ja hinta lähes sama.

Lastensuojelusäännöksissä korostetaan lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaista hyvinvointia, myönteisiä ihmissuhteita, valvontaa ja huolenpitoa. Niissä toimenpiteissä asetetaan vaatimuksia lapsen kasvuympäristölle ja koulutukselle. Lastensuojelussa lähdetään yksilökohtaisesta harkinnasta, ei tekokohtaisesta harkinnasta. Lapsen etu on käsitteenä ongelmallisen epämääräinen. Se antaa ratkaisijalle väljän mahdollisuuden arvioida lapsen olosuhteita ja tehdä lasta koskevia päätöksiä ja arvioida lapsen etuakin.

On myönnettävä, että olennaisesti päätöksentekoon vaikuttavat paitsi lapsesta saatavilla olevat tosiasiatiedot myös tulkitsijan henkilökohtaiset mielikuvat, asenteet ja ammatillinen valmius. Käytännössä valinnan kuitenkin ratkaisee liian usein raha ja vain raha. Toimenpiteiden lähtökohta on kuitenkin yksilöllinen valinta ja lapsen etu.

Rikosoikeudellisten seuraamusten ideologia perustuu, vaikka muuta väitettäisiin, enemmän tai vähemmän pahan kostamiseen. Vaikka rikosseuraamusten repertoaaria lisättäisiin oleellisesti nykyisestä, mikä ei nopeassa aikataulussa, ei edes muutamassa vuodessa, ole mahdollista, ne tulevat aina olemaan lasta ajatellen liian kaavamaisia. Esitetyin perustein tämä esitys ei ansaitse tätä lähetekeskustelua kummempaa käsittelyä. (Ed. Vehkaoja: Loistava puhe!)

Myönnän yhden minuutin vastauspuheenvuoron ministeri Koskiselle ja ed. Lehtimäelle.


Johannes Koskinen (sd):

Arvoisa puhemies! Ed. Kanerva ehkä oli vähän väärin käsittänyt, mitä tarkoitin, kun sanoin, että pitää puuttua samanlaisiin tekoihin samalla tavalla. Ei ollut kysymys siitä, että ne toimenpiteet, joita lastensuojelun tai muiden viranomaisten puolesta tehdään, olisivat samanlaisia mittatikulla tehtyjä verrattuna toisiinsa, vaan juuri siinä pitää olla tätä yksilöllistä tarveharkintaa, mutta samoihin rikollisiin tai rötöstekoihin puututaan. Siinä on keskeinen tasa-arvon edellytys. Pitää olla mietittynä ne keinot, joilla katkaistaan vaarallinen, ongelmallinen käyttäytyminen.


Jouni Lehtimäki (kok):

Arvoisa puhemies! Ajattelin, että ed. E. Kanerva sen sähköpostikirjeenvaihdon jälkeen ymmärsi, mistä on kyse, mutta puheenvuoro osoitti, että hän ei kuitenkaan ymmärtänyt. Minä olin siinä kuvitelmassa, että hän jätti pistämättä nimensä sen takia, että ymmärsi asian. Esimerkki, vuonna 55 syntynyt mieshenkilö, sehän on aika ... jopa naurettavaksi voisi sanoa. Eihän mielentilatutkimusta tehtäisi viikoittain, vuosittain, jos tähän malliin mennään. Niin kuin puheessani totesin, minä viittaan Helsingin kihlakunnan Kari Tolvasen haastatteluun Ilta-Sanomissa. Tuntuu kummalta, että kahden erittäin asiantuntevan poliisivirkamiehen kanta on noin erilainen. Ei kai ed. Kanerva myöskään väitä, että Tolvanen on väärässä tai hän ei ymmärrä, mistä on kyse.

Muutenkin aikaisempiin puheenvuoroihin haluan todeta sen, että puheenvuorot ovat olleet hyviä, mutta ehkä kuitenkin se aloitteen ydin, sen yksilön kehitystason käyttäminen rangaistuksen perusteena, rikosvastuun perusteena, on puhujilta jäänyt ymmärtämättä. (Puhemies koputtaa) Sehän olisi olennainen asia siinä, että kehitystaso ratkaisee asian, koska rangaistus tuomitaan. (Puhemies koputtaa) On mahdollista, että 17-vuotiaskin on kehitystasoltaan sillä tasolla, että rangaistusta ei pitäisi tuomita.


Kari Myllyniemi (kesk):

Herra puhemies! Tämä sali kyllä nyt osoittaa ihan selvästi sitä, missä ollaan menossa. Helposti puhutaan, että pitäisi lasten etuja ja lasten asioita ajaa. Tuolla käytävillä ja pöydissä ollaan sitä mieltä, että niin pitäisi ja niin pitäisi tehdä. Tämä aloitehan pitää ymmärtää sillä tavalla, että on erittäin harvinaista, että yksittäinen aloite tulee yksi yhteen kirjoitettuna ulos sellaisenaan, eikä tätäkään semmoiseksi ole tarkoitettu, enkä minäkään ole sitä mieltä, että sen pitäisi tällaisena tulla. Mutta pitäisi ruveta keskustelemaan, mitä nuorten kanssa, lasten kanssa tehdään. Ei tämä ole aivan vähäinen asia missään tapauksessa. Ihmettelen kyllä, että allekirjoittajista ei taida paikalla olla enää kuin kaksi kolme kappaletta. Niistä, jotka vastustavat asiaa, on näinkin hyvä edustus.

Ed. Uotila ynnä muut mainitsivat YK:n lastensopimuksesta. Yksi ainut kysymys: eikö Englanti noudata YK:n lastenoikeussopimusta, kun siellä on vaikka kuinka paljon alle 15-vuotiaita lapsia linnassa? Kaikki tuntevat nämä 11—12-vuotiaat, jotka ovat tällä hetkelläkin linnassa siellä taposta. Ei Suomessa tulisi kysymykseenkään eikä kukaan tässä salissa esittäisikään sitä, että vaikka 11—12-vuotiaat olisivat syyllistyneet tappoon, pitäisi oikeustoimiin ryhtyä poliisin ja raastupaan haalata käsiraudoissa. Ei varmasti. Mutta Englantiko on sellainen maa, että se ei siis olekaan mikään inhimillinen maa, vaan aivan erilainen? Täällä salissa aina silloin haetaan joitakin YK-sopimuksia ja muita kansainvälisiä sopimuksia, kun halutaan vastustaa joitakin semmoisia parannusesityksiä. Suomi on hyvin puhdaskaulainen näissä asioissa.

Ed. Syvärinen viittasi vähän erikoisesti vapaaehtoisiin sotilaisiin. Jos alle 18-vuotias haluaisi mennä sotaväkeen, pitäisikö hänet laittaa mielentilatutkimukseen sitä ennen? Tänään ulkoasiainvaliokunnassa käsiteltiin sattumalta tätä asiaa. Tässä salissa istuu yksi mies, ei tällä hetkellä, mutta joka on ollut 70-vuotiaana puolustamassa Suomea. Melkein voisi ilkeästi ajatella, että ruvettaisiin kysymään samalta suunnalta, että pitäisikö hänet tutkia näin jälkikäteen, kun hän meni puolustamaan Suomea.

Ed. Lapintie ei ole paikalla, sai sanottua ja lähti ja kuuntelee tuolla huoneessaan toivottavasti. Hän ei saisi kyllä rikostilastoja katsoa muutaman vuoden sisällä. Minä itse olen niitä seurannut viimeiset 40 vuotta ja väitän, että ainakin viimeiset 20 vuotta tästä taaksepäin — ed. Kanerva varmasti tietää myöskin nämä tilastotiedot — viimeisten 20 vuoden aikana nuorten tekemien rikosten määrä on moninkertaistunut. On aivan turha sanoa, että ne ovat vähentyneet taikka pysyneet ennallaan. Ennen vanhaan sanottiin, että hevosvarkaudet ovat vähentyneet, mutta se kyllä johtui siitä, kun hevosia on vähempi. Nuoria on vielä vähemmän kuin aikaisemmin. Yleensäkin tapahtuu rikoksia tällä erää moninkertainen määrä verrattuna aikaan 20—30 vuotta sitten, ja niitten selvitysprosentti on sitä myöten myöskin laskenut aivan dramaattisesti. Silloin saatiin ehkä 50—60 prosenttia selvitettyä rikoksista, nyt 10—15 prosenttia. Onhan aivan luonnollista silloin, ettei myöskään löydy niitä, jotka ne rikokset tekivät. Ei ole mitään epäilystä siitä, etteivätkö niihin syyllistyisi myös nuoret. Mutta kun ne eivät ole tilastoissa, ei nuorten lukuja tule myöskään esille. Siis totuus on se, että nuorten tekemät rikokset ovat pitkässä juoksussa runsaasti lisääntyneet. Tästä ei kannata kyllä olla eri mieltä, ei olleskaan.

Edustajat Brax ja Lehtimäki samassa kohtaa ovat kyllä vähän siinä mielessä väärässä minun mielestäni. Nyt on väärin sanottu, että joku on väärässä. Olen vain eri mieltä kuin he. Enhän minä tiedä, että he ovat väärässä, vaan minä olen eri mieltä. Kun he sanoivat, ettei rangaistuksia koventamalla saa rikoksia vähenemään, se ei kyllä myöskään pidä paikkaansa. Suomessa tätä ei ole vain kokeiltu. Meillä on koko ajan rangaistuksia laskettu ja on nähty, miten rikosten määrä on vain lisääntynyt. Nyt ensimmäisen kerran pitkästä aikaa törkeissä pahoinpitelyrikoksissa nostettiin rangaistuksien alarajaa, ja väitän, että varmasti meillä tulevat vähenemään törkeät pahoinpitelyt, jos oikeuslaitos vain ottaa, senhän on pakko ottaa se huomioon, kun yksi vuosi on alarajana. Jos aikaisemmin oli neljä kuukautta tai kuusi kuukautta kärsimässä rangaistustaan, oli neljä tai kuusi kuukautta siellä linnassa, ei sitäkään, niin henkilö on kuitenkin nyt vähintään ehkä sen vuoden, jos on vähän pikkuisen uusija. On ainakin sen vuoden poissa, on puoli vuotta kauemman aikaa poissa tekemästä rikoksia kuin aikaisemmin.

Ei ole sattuma, että Suomessa on EU:n pienimmät rangaistukset väkivallasta ja eniten väkivaltarikoksia. Ei se ole sattumaa. Meilläkö vain pelkästään osataan laittaa rangaistuksen raja oikeaksi, mutta muualla Euroopassa kaikki ovat väärässä? Kysyin tätä eräältä professorilta lakivaliokunnassa ja hän vastasi. Luulin, että hän vähän ujosteli, mutta hän sanoi, että kyllä Suomessa ollaan oikeassa. Hyvin varma professori hänkin.

Kun 80—90-luvun vaihteessa poistettiin jopa autojen luvatta käyttöönottajien pidätysoikeus — siitä puhuttiin eilen ihan riittävästi — rikokset lisääntyivät hirvittävän paljon. Mutta se palautettiin vuotta myöhemmin. En muista koko Suomen määriä, mutta esimerkiksi Oulussa 30—40—50 prosenttia laski autovarkauksien määrä pelkästään sillä, että tuli pidätysoikeus poliisille taikka tuli pidätysuhka. Rangaistuksia ei nostettu, mutta kun nuoret tiesivät, että nyt, pahus vieköön, joutuukin päiväksi kahdeksi putkaan pidätetyksi, sekin oli jo ennakolta estävä asia. Sitten täällä väitetään ihan oikeusoppineiden taholta, että rangaistuksilla ei ole mitään merkitystä. Miksei niitä poisteta kokonaan, jos kerran niillä ei ole mitään merkitystä? Miksi rangaistaan ketään ollenkaan, silloinhan ei ole rikoksiakaan? Ei tietenkään olisi, jos ei mitään rikoksia olisi lueteltu.

On kovin valitettavaa, en halua ketään loukata minkään puolueen suuntaan tai muuta, mutta valitettavasti yliopistomme ja myöskin henkilöt, jotka tutkivat rikoksia yleensä ja rikosten seuraamuksia, ovat lähes kokonaan vasemmistolaisten asiantuntijoitten käsissä. Tutkimustulokset ovat sen mukaiset. Olisi hauska tietää yksikin oikeistolainen professori yliopiston oikeustieteen laitokselta, joka on näissä mukana, ei ainakaan Pekka Koskinen, joka on sinänsä hyvä professori, mutta hänet tietää.

Hyvä esimerkki tutkimustuloksista: Muutama vuosi sitten erään tutkimuslaitoksen johtaja kirjoitti Helsingin Sanomissa, kuinka meillä on lapsivankeja Suomessa 89 kappaletta. Riitelin hänen kanssaan lehtien palstoilla muutaman kerran ja mielestäni sain voiton. Sinä vuonna oli vain 11, mutta kun osattiin asia kirjoittaa oikein fiksusti, siitä lukija sai sellaisen käsityksen, että meillä oli lapsivankeja, alle 18-vuotiaita, 89 vankilassa sinä vuonna. Heitä oli kuitenkin vain 11. Tutkimustulos pystytään vääristämään, kun halutaan saada jokin asia sellaiseksi, joka ei pidä paikkaansa.

Herra puhemies! Yritän päästä hiljalleen varsinaiseen asiaani. (Eduskunnasta: Sitä odotettiinkin!) — Nämä liittyvät ehkä jollakin tavalla tähän toivottavasti. — 15 vuoden ikärajaa ei ole tietenkään keksitty ihan tänä vuonna eikä viime vuonna eikä viime vuosisadallakaan, vaan se taitaa olla vuodelta 1889. En ole ihan varma, onko se jo niin vanha, mutta sieltä se kuitenkin on. Muissa maissa on alempia ikärajoja olemassa, niin kuin sanottu, Englannissa. Täällä jostakin syystä naurettiin asialle. En tiedä, miten huonosti olen lukenut lehtiä, mutta 11—12-vuotiaat olivat kuitenkin vankilassa. Se on ihan sama, millä nimikkeellä nuoresta puhutaan, onko hän vanki. Voihan siihen laittaa, että on nuorison kasvatuslaitos tai seurakunnan kerho, jos on lukkojen takana. Ei siinä tarvitse olla, että se on Sörkka tai Kakola, kunhan kansalainen on kuitenkin lukkojen takana. En tarkoita vieläkään näitä 11—12-vuotiaita, että näin pitäisi tehdä, en missään ta­pauksessa. (Ed. Huotari: Pitäisikö ylinopeuden ajajatkin laittaa sinne?) — Totta kai heidät pitää laittaa, eihän heillä aina ole rahaa loppujen ­lopuksi maksaa, lusimaan he joutuvat sakkonsa. (Ed. Huotari: Ai ne, joilla  ei  ole  varaa mak­saa?) — Tarkoitan niitä, joilla ei ole varaa maksaa 170 000:ta markkaa.

Arvoisa puhemies! Tietenkin rikoksen törkeyden kannalta voidaan miettiä, mikä rajan pitäisi olla. Vastustajien on myös aivan turha väittää, että 15 vuotta olisi oikea ikäraja, mutta se on kovin kauan aikaa ollut, ja sitä voitaisiin varmaan harkita. 13—14-vuotias jo tietää sen, ettei saa tappaa ketään, ei saa pahoinpidellä, ei saa varastaa. Ei se ole siitä kiinni, ettei hän ymmärtäisi ­asiaa. Kai siitä jokin seuraamus pitäisi tulla. Tietenkään rangaistuksena ei — puhun lakialoitteesta — saa olla vankeus. Sanotaan, että ikäraja laskettaisiin 14 vuoteen. En pidä ollenkaan siitä, että ikäraja otettaisiin kokonaisuudessaan pois, en missään tapauksessa hyväksy sitä. Ei mitään 7—8-vuotiaita, ei mitään 11—12-vuotiaita, vaan harkita voisi kuitenkin, että 14 vuotta voisi olla se ikäraja.

Ei rangaistus voi olla tietenkään vankeutta, mutta kuten ed. Räsänen sanoi, se voisi olla esimerkiksi arestia. Se voisi olla yksi tai kaksi viikonloppua arestia. Missä aresti pidettäisiin? Ei välttämättä missään poliisin tiloissa vaan jossain sosiaalilautakunnan tiloissa, kunhan nyt lukitussa tilassa olisi poissa kaksi viikonloppua. (Ed. Huotari: Poissa silmistä, poissa mielestä!) — Poissa silmistä, poissa mielestä. Heidät on parempi pysäyttää siinä vaiheessa pienellä arestilla kuin sen jälkeen, niin että he saavat tehdä rikoksia niin kauan aikaa kuin ed. E. Kanerva sanoi, ja sitten loppu tulee aika nuorena kuitenkin ja kuolema seuraa. Olisi parempi pysäyttää ajoissa, kun eivät vanhemmat ole oppineet pysäyttämään eivätkä muut.

Rangaistus voisi olla tosiaan arestia tai jotakin yhteiskuntapalvelua tai jotakin vastaavaa. Mutta toistan vielä, etten minäkään sietäisi sitä, että 12—13-vuotiaita taikka 14-vuotiaitakaan vankilaan laitetaan, en missään tapauksessa. Tämän kaiken lisäksi täytyy vielä huomata, tämän asiakirjan on kuitenkin lakimies laatinut ja hyvin tarkkaan sen tietää ja täällä salissa tietävät varmasti muutkin sen, että meillä eräs muu laki kieltää sen. Siellä selvästi sanotaan, että alle 18-vuotiasta henkilöä ei saa tuomita ehdottomaan rangaistukseen. Ei se laki kumoutuisi tällä asialla, ei se kumoutuisi miksikään. Niin kuin sanottu, meillä tällä hetkellä alle 18-vuotiaita vankeja on varmasti. En ole tarkistanut tällä hetkellä, mutta muutamia kymmeniä on, eikä tällä ole tarkoitus heidän määräänsä nostaa vaan pysäyttää.

Toistan nyt vielä, kun täältä on kadoksissa muita allekirjoittajia näin paljon, että en kannata tätä aloitetta tällaisenaan eikä sen ole uskottu aivan näin laajaksi muodostuvankaan. Kyllähän laki pitää laajan asiantuntemisen jälkeen vasta laatia. Itse olisin valmis kannattamaan, että ikäraja laskettaisiin 15 vuodesta 14 vuoteen ilman mitään muita varsinaisia muutoksia. Voisi olla, että 14 ja 15 vuoden välillä tulisi vielä erityisen tarkan harkinnan alaisuuteen, mitä rangaistusmuotoja voisi olla, mutta olisi selkeämpää, että ei tehtäisi mitään muuta muutosta vaan laskettaisiin ikäraja 14 vuoteen. Väitän, että sadan vuoden aikana ihmiset ja lapsetkin ovat niin paljon kehittyneet, että he ymmärtäisivät, että heiltä voitaisiin vaatia vähän aikaisemmin. Täysi-ikäisyysrajaa on laskettu valtavasti alaspäin, viinakortteja sai alle 24-vuotiaana, sen jälkeen alle 21-vuotiaana jne. Monta muuta tämmöistä etuisuutta on annettu. Kun on annettu etuja, ehkä pitäisi myöskin jollain lailla vaatia jonkinlaisia velvoitteita heiltä itseltäänkin.

On ihmeellistä, että muun muassa tasavallan presidentti omassa puheessaan selkeästi sanoi, että nyt pitäisi lasten asioihin puuttua. Hän tarkoitti sitä, että heille pitäisi esittää rajoja. Sitten kun niitä rajoja jollakin tapaa ruvetaan esittämään, sanotaan, että joku puhuu siitä, että ehkä ei ole viisasta antaa heidän liikkua ulkosalla esimerkiksi yöaikaan, niin kuin Itävallassa alle 14-vuotiaiden pitää tulla klo 21 kotiin, niin kauhea mekkala nostetaan siitä, että tämähän on ihmisoikeussopimuksen vastaista, ettei saa vapaasti liikkua missäänpäin. Ed. Brax esimerkiksi sanoi, että voitaisiin lapsi siirtää kotipaikkakunnalta muualle. Eikö hän siinä loukkaa jotakin pykälää, eikö asumisoikeus itse kullakin ole omalla paikkakunnallansa?

Nuorten tekemisiin pitää mahdollisimman nopeasti puuttua, niin kuin on aikaisemminkin sanottu, ei niin ankarasti, mutta on pysäytettävä heidät ajoissa. Toistan vielä, että tästä on joka tapauksessa hyvä keskustella. Tämä lakialoite ei todellakaan ole tällaisena valmis eikä ole sellaiseksi tarkoitettu. Yksinkertaisesti kaikki sanomani olisin voinut sanoa siinä, että kannattaisin, että ikärajaa laskettaisiin 14 ikävuoteen.


Kari Uotila (vas):

Arvoisa puhemies! Täällä viitattiin siihen, mikä on Englannin tilanne. Me tämän aloitteen vastustajat olemme vedonneet lasten oikeuksien sopimukseen juuri sen takia, että sopimus ohjeistaa asian niin, että on määriteltävä alaikäraja. Englannissa tämä alaikäraja on 10 vuotta, ja se vaihtelee eri maissa. Sopimuksen rikkominen tapahtuu juuri siinä, että lakialoitteessa ehdotetaan, että mitään ikärajaa ei ole. Se on vakavin rikkomus tähän YK:n sopimukseen liittyen. Ranska näyttää olevan Euroopan maista maa, jossa ei ole määritelty tätä rajaa, mutta Englannissa raja on määritetty 10 vuodeksi ja Pohjoismaissa se on 15 vuotta, niin kuin on todettu.

Minusta on ihan oikein, että ed. Myllyniemi toteaa, ettei ole tämän lakialoitteen takana. Vielä reilumpaa olisi ollut sanoa se vielä selkeämmin, niin kuin ed. Nordman aikaisemmin totesi. Me, jotka suhtaudumme tähän kriittisesti ja vastustamme tätä, (Puhemies koputtaa) luemme niin kuin aloite on kirjoitettu ja niin kuin pykälät on kirjoitettu, ja ikävä kyllä pykälät on kirjoitettu niin, että se merkitsee myöskin vankeustuomiomahdollisuuksia.


Katja Syvärinen (vas):

Arvoisa puhemies! Ed. Myllyniemi viittasi puheenvuorooni, jossa otin esille ikärajat, jotka meillä on muun muassa asepalvelusta koskien, joita nyt ollaan vielä tiukentamassa YK:n sopimuksen myötä, joka tänään meillä on esillä. Otin sen esimerkiksi sen tähden, että halusin näyttää, että näillä ikärajoilla on merkitystä. On tärkeää, että katsotaan yhteisesti ikärajoja, joiden kautta katsotaan kypsyyttä tiettyyn tehtävään. Juuri tästä syystä Britannia-esimerkki osoittaa, että kunkin maan oikeuskäytäntö lähtee sen maan omista perinteistä, ja sen tähden on tärkeää, että me katsomme näitä perinteitä itse. Esimerkiksi tässä yhteydessä viittaan EU:n oikeuskäytäntöön ja vaaraan siinä, että kun lähdetään harmonisoimaan Euroopan unionin mittakaavassa lainsäädäntöä, tullaan todella hankaliin tilanteisiin. Esimerkiksi terrorismilainsäädännössä saatiin tästä vähän esimakua, mitä se voi olla, jos näitä lähdetään harmonisoimaan, elikkä tulisi toimia jokaisen maan omasta oikeuskäytännöstä lähtien ja tarkat ikärajat säätäen.


Kari Myllyniemi (kesk):

Herra puhemies! Kysyisin suoraan ed. Uotilalta: olisiko tämä 14 vuoden ikäraja silloin tässä asiassa sopiva?


Lauri Kähkönen (sd):

Arvoisa puhemies! Johtuneeko siitä, että en ole oikeusoppinut, mutta en ymmärtänyt ed. Myllyniemeä äskeisessä puheenvuorossaan, kun hän totesi, että tämä lakiesitys ei tarkoita sitä, mitä siihen on kirjoitettu. Toisaalta yhdyn niihin ihmettelyihin, että täällä tosiaan on vähän niitä edustajia, jotka tämän lakiesityksen ovat allekirjoittaneet. Miksi he eivät sitten tätä esitystä ole puolustelemassa ja perustelemassa?

Tässä lakiesityksessä, joka on herättänyt ennakkoon myös runsaasti keskustelua eri tiedotusvälineissä ja myös lehtien palstoilla, esitetään siis rikosoikeudellisen ikärajan poistamista. Aloitteesta saa sen käsityksen — ainakin minä saan — että lapsen passittaminen vankilaan on lääke niiden syiden hoitoon, jotka ovat johtaneet nuoren alaikäisen rikokseen tai rikosten tielle. Itse olen tästä lääkkeestä jyrkästi eri mieltä. Rikoskierteen katkaisemiseen tarvitaan kodin, lähipiirin, koulun, eri järjestöjen, poliisin, sosiaalityöntekijöiden ja erilaisten ammattiauttajien yhteistyötä. Myös omassa kotikaupungissani on ollut useita projekteja, niin kuin nykyään sanotaan, joissa näitä eri yhteistyötahoja on ollut mukana. Eräskin projekti sai varsin onnistuneita tuloksia. Sen nimi oli Kerrasta poikki. Tämä nimi kuvannee ihan hyvästi tätä projektia.

Lainaan sanatarkasti lakiesityksen perustelujen yhden lauseen osaa. Se alkaa siis "Koska nuoret" jne. Siinä lukee: "-- osa alle 15-vuotiaista rikoksentekijöistä käyttää selvästi tietoisesti hyväkseen voimassa olevaa rikosvastuun alkamisen ikärajaa, tulisi kyseinen ikäraja poistaa laista kokonaan". Lakialoitteen allekirjoittajat, ainakin osa heistä uskoo siihen, että voimassa oleva rikoslaki tältä osin kannustaa alle 15-vuotiaita rikosten tekemiseen.

Hallituspuolueitten eduskuntaryhmäthän sopivat viime keväänä uusista hyvinvointipanostuksista tämän ja ensi vuoden budjettiesityksiin. Siinä muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusprosenttia ehdotetaan nos­tettavaksi peräkkäisinä vuosina. (Ed. Huotarin välihuuto) — No, pidetään siitä huoli, ettei leik­kaa. — Yhtenä kohteena ovat hyvinvointipalveluiden parantaminen ja erityisesti lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistäminen. On siis huolehdittava siitä, että nämä lisämäärärahat todella kohdentuvat mahdollisimman hyvin edellä mainittuihin tarkoituksiin. Viittaan tässä muun muassa mielenterveysongelmaisten palveluiden parantamiseen.

Lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistäminen vaatii monialaista ja moniammatillista yhteistyötä. Näistä asioista täällä on jo monessa puheenvuorossa varsin ansiokkaasti puhuttu. Olen kyllä aidosti huolissani siitä, riittääkö kunnilla resursseja, tarpeeksi voimavaroja, esimerkiksi kouluterveydenhuoltoon. Se on mielestäni vuosien varrella, ainakin myönnän, että omassa kaupungissani, kokenut jonkinlaista alasajoa, valitettavasti. Eli jos ja kun kouluterveydenhuolto on kunnossa, siinäkin voidaan puuttua monesti asioihin jo riittävän ajoissa. Edelleen, nuorisotyön määrärahat varmasti ovat suurennuslasin alla monessa kunnassa.

Näitä tähdellisiä paikallisia tarpeita on varsin moninaisia lasten ja nuorten palvelujen järjestämisessä eri kunnissa. Mahdollisuuden lasten ja nuorten asioiden laajaan pohdintaan antaa meillä varmasti keväällä tuleva keskustelu, tai oliko se varsin pian, lasten ja nuorten hyvinvointia koskevan selonteon lähetekeskustelu.

Syyt siihen, että yhä nuoremmat tekevät vakavia rikoksia, ovat todella moninaiset. Lapselta, joka sortuu rikokseen, puuttuu varmasti usein kyky ja taju erottaa hyvä ja paha, oikea ja väärä. Minusta ed. Räsänen varsin hyvin puhui lapsen arvotyhjiöstä.

Arvoisa puhemies! Tällä lakialoitteella ei mielestäni ajeta kenenkään etua, vähiten lasten etua. Näitä lääkkeitä on kyllä etsittävä muualta.


Anne Huotari (vas):

Arvoisa puhemies! On pureuduttava syihin, ei pelkästään seuraamuksiin. Ei ole ensimmäinen kerta, kun tämän lauseen tässä salissa sanon. Yleensä, kun sen on joutunut sanomaan, on kysymys ollut juuri arvoristiriidasta ja ideologisesta ristiriidasta eli kokoomuslaisesta tai oikeistolaisesta kovasta linjasta, jossa katsotaan, että rangaistuksilla ja muilla tällaisilla keinoilla hoidetaan niitä ongelmia, jotka ovat olemassa, eikä puututa niihin syihin, joista ongelmat tulevat.

Minusta on erittäin hyvä esimerkki juuri se, että me tarvitsisimme tähän tilanteeseen sosiaalityöhön lisää resursseja. Ed. Lehtimäen puoluetoveri hallituksessa, ministeri Niinistö, on nyt uhkaillut leikkaavansa juuri viime kesänä tehdyillä sopimuksilla ensi vuodelle luvattuja sosiaali- ja terveydenhuollon määrärahoja. Kun ne olivat erityisesti vielä tarkoitettuja lasten ja nuorten palveluihin, niin tämä osoittaa sen arvoristiriidan, joka tässä kysymyksessä on.

Monet edustajat ovat aiemmin jo puuttuneet YK:n lasten oikeuksien julistukseen, enkä siihen puutu tässä tämän enempää.

Mutta olin järkyttynyt, kun sain sähköpostissa luettavakseni käsittelyssä olevan ed. Lehtimäen aloitteen. Annoin ed. Lehtimäelle välittömästi palautetta. Kerroin hänelle myöskin hyvistä projekteista, jotka ovat niitä keinoja, joilla pitäisi oikeasti puuttua näihin asioihin. Järkytykseni oli täydellinen, kun kuulin, että yli sata kansanedustajaa on allekirjoittanut aloitteen. Aloitteessa on myös suurin  osa  eduskunnan  Lapsen  puolesta ­-ryhmän johtokunnan jäsenistä. Lisäksi tässä aloitteessa on monien sellaisten henkilöiden nimiä, joita olen pitänyt lasten asialla olevina kansanedustajina, muun muassa ed. Tanja Karpela, joka viime syksynä oli ensimmäinen allekirjoittaja välikysymyksessä, joka koski lapsiperheiden tilannetta.

Mielestäni tämä on väärä viesti eduskunnalta. En tietenkään voi arvostella niitä henkilöitä, jotka ovat allekirjoituksen tähän laittaneet, ja siksi kysyinkin muutamilta sellaisilta henkilöiltä, joiden nimiä en ikinä olisi uskonut löytäväni tästä aloitteesta, mikä on heidän perustelunsa, miksi he ovat siirtyneet tällaiselle kovalle linjalle eivätkä ole näitten pehmeämpien toimenpiteiden kannalla. Vastaus oli se, että he eivät olleet lukeneet kunnolla tätä aloitetta läpi. Esimerkiksi tänään juuri sain sellaisen vastauksen ja kyseinen kansanedustaja sanoi, että häntä hävettää, että hänen nimensä on tässä aloitteessa.

Kun näin monet ovat sanoneet, etteivät he olisi laittaneet nimeään, jos olisivat ajan kanssa aloitteen lukeneet tai tulleet ajatelleeksi, mitä se sisältää ja mihin se johtaa, tietenkin talossa pitäisi miettiä, onko mahdollista aloitteesta poistaa nimiä sen jälkeen, kun aloite on täällä käsittelyssä, tai ainakin, voiko lakivaliokunnalle ilmoittaa, ettei ole lakialoitteen kannalla. Nimenomaan siksi toimia tarvitaan, että tässä on yli sata nimeä, koska sen takia tällainen aloite saa poikkeuksellisen käsittelyn yleensä eduskunnassa.

Mielestäni allekirjoitus tässä lakialoitteessa väheksyy sosiaalityön merkitystä. Sosiaalitoimella on mahdollisuus ja mielestäni myös velvollisuus puuttua alle 15-vuotiaiden tekemiin rikoksiin ja myös alle 18-vuotiaiden tekemiin rikoksiin. Jos näin ei tapahdu, silloin pitää kysyä, miksi näin ei tapahdu. Onko kysymys siitä, että sosiaalitoimella ei ole riittävästi resursseja, vai siitä, että hoidetaan koko ajan korjaavaa ja erittäin kallista lastensuojelua? Käytetäänkö resursseja oikein? Ymmärrän täysin, että on ollut pakko mennä vain tämän korjaavan työn hoitamiseen, koska resursseja on koko ajan vähennetty.

Ed. Erkki Kanervan mainitseman kaltainen kaveri on tullut yhteiskunnalle maksamaan erittäin paljon. Erään tutkimuksen mukaan niin sanotut hoitokustannukset ovat noin 6,3 miljoonaa markkaa tällaisesta henkilöstä, ja tässä summassa eivät ole mukana ne vahingot ja vahingonkorvaukset, joita tämä henkilö on tekemisillään aikaansaanut. Silloin pitää kysyä, käytämmekö me rahoja oikein.

Kajaanissa toimi mestari—kisälli-malli, joka oli erittäin hyvä muutaman vuoden pituinen projekti. Siinä todettiin, että monelle nuorelle tämä mestari, siis aikuinen, oli ensimmäinen vastuullinen aikuinen, joka opasti nuorta, pääasiassa työhön mutta myös muuhun elämään. Tutkimus osoitti, miten hyvä tuo työlinja oli. Mutta miksi tämä hyväksi havaittu malli ei mene käytäntöön? Käsi sydämelle, kuntien isät ja äidit.

Oulussa taas on Näppihaukka-toiminta. Ed. Myllyniemi ja muutkin oululaiset voisivat käydä tutustumassa siellä lasten ja nuorten sosiaalitoimessa tähän erittäin hyvään malliin. Lakivaliokunta voisi myös käydä siellä. Tämän sosiaalityöntekijä Risto Kalliorinteen kehittämä ja ensin projektina ja nyt — kiitos Oulun kaupungin isien ja äitien — vakiintuneena toimintana oleva sosiaalityön malli on erittäin onnistunut. Siinä puututaan pikaisesti jo pieniinkin nuorten näpistyksiin ja se tehdään perheen kanssa yhdessä, eli perhe tietää heti, milloin lapsi on syyllistynyt ensimmäisen kerran näpistyksiin. Sosiaalityön keinoin tehdään myös lapselle ymmärrettäväksi se, mihin se johtaa, jos hän jatkaa tällaista toimintaa. Sillä on ollut paljon paremmat vaikutukset, uskoisin niin, kuin sillä, että me laitamme lapset oikeuteen.

Olen keskustellut useasti myös Kajaanin kihlakunnanoikeudessa toimivan laamanni Petra Nurmelan kanssa näistä asioista — hän oli muun muassa eräässä nuorisotyöryhmässä, joka pohti näitä malleja — ja olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että oikeuslaitos ei ole oikea paikka näille lapsille.

Lakiesitys toisi käsittääkseni alle 15-vuotiaille myös rikosrekisterin eli merkki otsaan, että olet huono ihminen jo pienestä pitäen. Miten pienille sitten tämä rikosrekisteri tulisikaan, jo 5-vuotiaille mahdollisesti?

Ed. Lehtimäki on yrittänyt vesittää aloitettaan perusteluissa sanomalla, että rikosvastuu alkaisi noin 11—12-vuotiaana. Tunnen paljon sattuneesta syystä tuon ikäisiä lapsia, ja he ovat todellakin vielä lapsia, ja vastuu heistä on vanhemmilla, kuten täällä on jo monessa ansiokkaassa puheenvuorossa sanottu.

Kerron kuvitteellisen esimerkin, ja pitää kysyä, kumpi on suurempi syyllinen tilanteessa, jossa esimerkiksi opettaja nolaa toistuvasti lasta toisten lasten kuullen, käyttää siis henkistä väkivaltaa, ja oppilas potkii opettajan autoa. Syylliseksi todettaisiin lapsi, vaikka hänellä ei ole mahdollisesti ollut muuta keinoa puolustautua. Pitäisikö laittaa mielentilatutkimukseen vai mitä pitäisi tehdä? Mielestäni tällaisessa tilanteessa pitäisi puuttua molempien käytökseen, sekä lapsen että opettajan. Siinä tapauksessa oikeuslaitos ei se oikea paikka ole, missä näitä selvityksiä pitäisi tehdä.

Toivon, että katsotte elokuvan "Sairaan kaunis maailma". Siitä löytyy monta vastausta erilaisiin asioihin. Kun nyt aika tässä kiirehtää — muutkin tosin ovat käyttäneet ylipitkiä puheenvuoroja — totean vain tässä lopuksi, että lapsiasiainvaltuutettu jostakin syystä ei ole näillä kovan linjan kannattajilla ensisijaisena listalla, ja juuri sen pitäisi siellä olla. Lapsiasiainvaltuutetun tehtävä olisi nostattaa yleistä keskustelua näistä asioista yhä voimakkaammin. Kysymys on siis arvomaailman muutoksesta, joka tässä yhteiskunnassa on viime vuosina ollut, ja saattaisipa olla niin, että tämänkinpäivänen keskustelu, joka kyselytunnilla käytiin, voi antaa aivan väärän kuvan rikoksista.

Täällä on vähätelty ylinopeusrikoksia ja nimenomaan vaadittu sitä, että näitten rangaistuksia pitäisi alentaa. Juuri samat henkilöt, jotka ovat viemässä lapsia oikeustaloihin ja mielentilatutkimuksiin, ovat kannattamassa hyvätuloisten ylinopeussakkojen alentamista. Tämä on aika ristiriitaista viestiä tästä talosta. Ehkä molemmat saisivat sovittaa väärät toimintonsa toisin, ja olenpa sitä mieltä, että ylinopeusrikkomuksissakin saattaisi olla oikein, että esimerkiksi nämä, jotka kokevat, että heidän sakkonsa ovat liian korkeat, laitettaisiin vanhainkotiin muutamaksi päiväksi tai viikoksi hoitamaan vanhuksia tai vammaisia. He ehkä miettisivät, oliko tämä toiminta oikein vai ei. Saattaa olla, että kymmenientuhansienkaan sakko ei saa vielä henkilöä alentamaan nopeutta seuraavan kerran, mutta tällainen vanhainkotipalvelu saattaisi sen tehdä.


Jouni Lehtimäki (kok):

Arvoisa puhemies! Jos talo on tulessa, niin liekit pitää sammuttaa ennen kuin voidaan alkaa antaa paloturvallisuuskasvatusta. Näen itse sillä tavalla, että tänä päivänä liekit voidaan nähdä raaistuneena nuorisorikollisuutena ja paloturvallisuusopetus on sosiaalipuolen toimintoja. Niin kuin avauspuheenvuorossani totesin, kumpikaan näistä ei toimi yksin, vaan kumpaakin tarvitaan. Mutta jotta ne liekit saadaan sammutettua, tarvitaan mielestäni tämän tyyppinen aloite, minkä olen tehnyt, mutta totta kai tarvitaan myöskin sosiaalipuolen toimenpiteitä, niin kuin mainitsin: määrärahoja syrjäytymisen ehkäisyyn, vanhempien, perheen, kodin tukemiseen. Perustyöhön ei voida ryhtyä, ennen kuin liekit on sammutettu. Siihen tarvitaan riittävän tehokkaat keinot, ja tässä on yksi keino.


Saara Karhu (sd):

Arvoisa puhemies! En kuulu aloitteen allekirjoittajien joukkoon. Kuullessani ed. Lehtimäen aloitteesta mieleeni tuli tv-ohjelma, haastattelu, jossa haastateltiin venäläistä kansanedustajaa. Hän oli kotoisin Pietarista. Hän suorastaan ihannoi pohjoismaista ja suomalaista järjestelmää, jossa meidän lapsemme ja nuoremme ovat niin kilttejä, eivät ole vankilassa, eivät käytä huumausaineita. Kuinka hyvin olemme täällä onnistuneet! Hän totesi ihan suoraan, että jos heillä olisi uusi tilaisuus ja mahdollisuus, he lähtisivät samoille jäljille kuin me, jotta heidän nuorensa eivät olisi vankiloissa. Jokainen meistä varmaan jollain lailla tietää, minkälainen tilanne Venäjän vankiloissa on erityisesti nuorten ja heidän jatkoelämänsä kannalta, kun he järjestään tuntuvat olevan rikoksen uusijoita.

Siinä paljastui sama tilanne kuin mikä pätee Yhdysvaltoja ajatellessa ja mikä tuli ed. Räsäsen puheenvuorossa hyvin esiin: Jos kriminaalipolitiikalla voitaisiin poistaa rikollisuus, Yhdysvallat olisi onnela, todennäköisesti myös Venäjä. Sosiaalipolitiikkaa tarvitaan, aivan kuten aloitteen tekijä äsken sanoi, mutta painotukset lienevät ainakin itselläni hieman erilaiset kuin aloitteessa on ajateltu. Tarvitaan varhaista puuttumista lapsen ja koko perheen tilanteeseen.

Täällä on monissa puheenvuoroissa viitattu jo YK:n sopimukseen, ei siitä tässä sen enempää.

Ed. Lehtimäki totesi tuossa, että lähtökohtana pitää olla se, että lapsia ei lähetetä vankilaan. Tämä aloite kuitenkin mahdollistaa sen, että heitä sinne lähetettäisiin. Pahimmassa tapauksessa häiriökäyttäytyvä lapsi päätyisi vankilaan. Ulos hän tulisi sieltä mitä todennäköisimmin hyvinkin nopeasti täysin laitostuneena ja alan korkeakoulun käyneenä, todellisena konnana. Mitä me sitten tekisimme?

Kuten asiaan käytännössä hyvin paneutunut edustajakollega Erkki Kanerva hetki sitten omassa puheenvuorossaan totesi, häkkihoito ei ole parantanut ketään. Päinvastoin, kun sinne joutuu, niin siellä pysyy. On muistettava, että lapset ja nuoretkin ovat monesti täysin johdateltavissa, ympäristölleen alttiita, eikä esimerkiksi pieni lapsi välttämättä edes ymmärrä tekonsa vakavuutta ja lopullisuutta. Tämä on havaittu tutkittaessa lasten itsetuhoista käyttäytymistä. Ihan pienelle lapselle ei edes kuolema ole välttämättä peruuttamaton. Vielä näin digi- ja data-aikanakin ihmisen sosiaalis-emotionaalinen kehittyminen, jollain tasolla jopa kognitiivinen kehittyminen, on edelleen hidasta.

Aloitteessa mainitaan, että toiminnalla olisi ennalta ehkäisevä vaikutus. Mielestäni tavallinen ihminen ei ole tappamatta toista tai ryöstämättä tai vahingoittamatta toista sen takia, että pelkää rikosoikeudellisia seuraamuksia, vaan siksi, että niin ei tehdä. Se ei ole vallitsevan yhteisön normien mukaista, se ei ole moraalin mukaista, se ei ole henkilön oman moraalin mukaista, se ei kuulu pelisääntöihin. Näin toimii myös lapsi, jolla ei ole erityisiä ongelmia. Häiriintynyt, epäsosiaalistunut, yhteisöstä irtaantunut, omilla normeillaan elävä aikuinen saattaa toimia päinvastoin ja päätyä vankilaan. Häntäkin tulisi auttaa kierteestä ulos. Lapsen syrjäytymisen, joka voi johtaa nopeasti rikollisuuteen, pitäisi puuttua heti ja ennakkoluulottomasti. Vanhempia on tuettava ajoissa.

Olen täysin samaa mieltä ed. Braxin kanssa siitä, että varhainen puuttuminen, jolla en todellakaan tarkoita vankilaa, olisi tärkeä saattaa voimaan myös vähän nuorempien lasten osalta. Tarkoitan tällä sitä, että lapsi joutuisi kohtaamaan sen henkilön, jota on vahingoittanut tavalla tai toisella, tai jos nuori piirtää graffiteja seinälle, että hän todella olisi siellä itse rätti kädessä kuuraamassa, jolloin hän kokisi, mitä se tarkoittaa, että hän on tehnyt jotain, jolloin ei mentäisi vain eteenpäin ja todettaisi, että näin siinä nyt on tapahtunut eikä mitään seuraamusta siitä tule. Kun liikutaan tällä tasolla, että on jonkinlainen varhainen puuttuminen, jonkinlainen seuraamus, ollaan kuitenkin vielä aivan eri tilanteessa kuin että lopputulemana olisi edessä vankila.

Monet lehdet ovat nostaneet tämän aloitteen esiin, muun muassa oman maakuntani päälehti on julkaistussa kolumnissa maininnut aloitteen muun muassa häpeälliseksi ja populistiseksi. Oikeutetusti on mielestäni ihmetelty 101 kansanedustajan ajatuksia lakia allekirjoittaessa. Täytyy tunnustaa, että ed. Huotarin tapaan itsekin hämmästelin joitakin nimiä allekirjoittajien joukossa, henkilöitä, jotka ovat halunneet profiloitua nimenomaan perhepoliitikkoina, lasten asialla. Ilmeisesti todellakin on niin, että aloitetta ei ole ajatuksella luettu, sillä nyt jo käytävillä on kuulunut vetäytymistä omasta allekirjoituksesta, mitä yhtään sen kummemmin hurskastelematta tässä hämmästelen, koska kysymys on kuitenkin aikuisista ihmisistä, (Ed. Vehkaoja: Yli 15-vuotiaita aikuisia!) jotka ovat varmasti allekirjoittaneet muun muassa pankissa monenlaisia papereita, joista on erittäin vaikea irtaantua, vaikka toteaakin sitten myöhemmin pankinjohtajalle, että en todellakaan ymmärtänyt, mitä siinä luki, enkä tarkoittanut, että siinä niin on. Hämmästelen sitä, ja olisinkin toivonut, että nämä henkilöt olisivat täällä olleet kertomassa nyt, miksi he haluavat vetäytyä tästä, koska tällaista käytävillä on kuulunut. Tässä täydet pisteet ja hatunnosto ed. Nordmanille, joka reilusti sanoi, että hän ei ole tämän asian takana, vaikka nimi paperissa on. Nyt en sitten tiedä, mikä on järjestys. Onko paperissa 101 vai 100 nimeä, koska ed. Nordman jo ilmoitti vetäytyvänsä allekirjoituksestaan?

Niin tai näin, toivon, että tämä aloite ei etene yhtään mihinkään muualle kuin lakivaliokunnan tunnetusti korkeisiin paperipinoihin ja tämä jää vain julkisuutta runsaasti saaneeksi ikäväksi episodiksi, joka saa meidät panostamaan enemmän sosiaalityöhön, lastensuojeluun ja ylipäätään sosiaalipuolen rahoitukseen.


Leea Hiltunen (kd):

Arvoisa puhemies! Jo tämä keskustelu osoittaa sen, että tämän asian äärelle on todella pysähdyttävä. Henkilökohtaisesti toivon, että tämä lakialoite saa käsittelyn, jossa todella kuullaan asiantuntijoita, erilaisia lähestymistapoja. Se, että täällä on nyt käyty lapsipoliittisen selonteon aiheeseen liittyvää keskustelua, on aivan oikein, ja tietysti olisin toivonut, että enemmän olisi käyty keskustelua rikosoikeudellisesta lähestymistavasta ja niistä argumenteista, joita perusteluissa on otettu esille.

Tänä päivänä olemme kuitenkin sen kysymyksen edessä, miksi meidän lapsemme tekevät rikoksia ja mikä on heidän elämänsä tähän tilanteeseen johtanut. Lasten kasvuun liittyvät kysymykset ovat sellaisia, joiden äärelle on pysähdyttävä. Sosiaalitoimella ei ole riittävästi työkaluja ennalta ehkäisevään työhön, siihen täytyy hakea vastausta, ja samoin on tilanne koulutoimella ja monella muulla taholla. Meidän on kaikki tahot valjastettava ennalta ehkäisevään työhön, mutta on myöskin löydettävä keinoja, joilla voidaan puuttua sitten, kun on puuttumisen paikka.

Ihmettelen sitä, miksi me emme voi esimerkiksi oikeusistuimia valjastaa myöskin tähän yhteiskunnalliseen tehtävään silloin, kun kannamme huolta siitä, että voimme ennalta ehkäistä lasten rikoksia ja sortumista rikoskierteeseen. Mikä on niin pelottavaa oikeusprosessissa silloin, jos meillä on osaamista ja oikeaa kohtaamista?

En voi ymmärtää sitä, miksi ei rikoksen tekijöitä, olivat he minkä ikäisiä tahansa, voi kohdata ihmisinä ja lähteä siitä lähestymistavasta asioita käsittelemään. Miksi ei osattaisi kohdata ja nähdä lapsen kasvun eri vaiheita, milloin hän on minkäkin rangaistuksen saava, onko kysymys kotiarestista vai muusta? Me pystymme aikuisten (Puhemies koputtaa) kohdalla tutkimaan mielentilaa. Täytyy pystyä myöskin tutkimaan ja selvittämään se, miten lapsen kasvu (Puhemies koputtaa) on edennyt ja miten hänet kohdataan.


Esa Lahtela (sd):

Arvoisa herra puhemies! Minä olen yksi allekirjoittajista ja aion perustella, miksi olen, kun täällä on penätty sitä, että hyvin harva aloitteen allekirjoittajista on paikalla.

Ensinnäkin voin todeta sen, että kun hallitus antaa esityksen — tänne tulee isot niput esityksiä — eilen käsiteltiin esitystä, joka koskee ajoneuvojen varastamista tai haltuunottoa, niin jotkut ovat sitä mieltä, että sekin on huono esitys. Esitys lähetetään valiokuntaan, asianomainen valiokunta käsittelee sen ja kuulee asiantuntijoita, tekee johtopäätökset ja muutokset esitykseen. Tänä iltana on kuultu hyviä puheenvuoroja puolesta ja vastaan, enimmäkseen vastaan. Koska tässä on yli 100 nimeä, niin minusta tämä pitää ottaa valiokunnan käsittelyyn, kuunnella asiantuntijat ja tehdä tarvittavat korjaukset. Kun täällä on puhuttu ikäraja-asiasta, että jokin ikäraja pitää laittaa, niin se pitää laittaa ja sillä sipuli.

Minusta tämän eduskunnan pitää olla valmis keskustelemaan asioista. Minä laitoin tähän nimeni sen takia, kun täällä ei puhuta, että heitetään linnaan, täällä puhutaan arestirangaistuksesta tai yhteiskuntapalvelusta. Kyllähän kaikissa näissä teoissa tällä hetkellä puuttuu keinovalikoima. Kerron esimerkin. Minä en ole käynyt kouluja hirveän paljon, en ole poliisi enkä tuomari, oikeusoppeja en ole oppinut muuten kuin eduskunnassa kuunnellessani hyvin viisaita puheenvuoroja. Kun enimmäkseen leipätyöni on ollut metsässä ja tehtaassa, niin ei ole joutanut seuraamaan lain kehitystäkään, mitä on tapahtunut.

Joskus 60-luvulla tapahtui sellainen ilmiö siinä kylässä, jossa satuin nuorukaisena asumaan, että yksi kaveri otti luvatta haltuun, ei aikonut varastaa, kuorma-auton, ajoi sen hateloon. Kuorma-auto kaatui ja särkyi aika pahasti. Kaveri oli 11-vuotias. Siihen ei tosin kutsuttu poliisia paikalle, vaan vanhemmat ja poika sopivat yhdyskuntapalveluksesta. Kaveri teki ilmaista kesätyötä talossa koko kesän, oli heinätöissä ja teki kaikkea. Joku voisi syyttää, että alaikäistä käytettiin töissä, (Ed. Myllyniemi: YK:n sopimuksen vastaista!) ja olisi voinut vedota sopimuksiin, että tässä loukataan lapsen oikeutta. Mutta minä ainakin itse koin, että se oli sen kaverin osalta yhteiskuntapalvelua, jonka kaveri hoiti. Tänä päivänä kaveri on aika hyvin menestynyt, hänellä on jopa kuusi lastakin ja kaikki lapsetkin ovat lisäksi ihan kunnollisia kansalaisia. (Ed. Huotari: Olisi ­pitänyt panna mielentilatutkimukseen ja vankilaan!) — Tässä on nimenomaan yhdyskuntapalvelusta kyse, kun laitoin tähän nimen.

Toinen juttu, joka tapahtui 60-luvulla: Lähes kaikki kylän pojat, ja kai siellä oli tyttöjäkin mukana, kivittivät tyhjän osuuskaupan ikkunat hajalle, ja kylälle tuli poliisit. He kävivät joka mökissä, vaikka oli alle 10-vuotiaita, kuulustelemassa joka jepen. Se on jo kova juttu, kun tulee poliisi ja tekee kuulustelupöytäkirjan, vaikka syytettä ei sinällään nostettukaan, koska isät sattuivat olemaan osuuskaupan hallituksessa ja katsoivat, että taitaa olla parempi, kun sattuvat olemaan omatkin kakarat mukana, että ei tässä nyt reagoida. Mutta se oli tärkeä tapahtuma, kun käytiin kuulustelemassa. Jos sinne olisi tullut sosiaaliviranomainen, sosiaalityöntekijä, kyselemään, mitäs pojat teitte, niin miettikää asennetta, mikä siinä olisi ollut. Jo se vaikutus, kun tuli poliisiviranomainen kuulustelemaan, teki sen.

Mietin tuossa istuallani, missä ne ihmiset ovat. Siellä on insinöörejä, opettajia, tutkijoita, kirvesmiehiä, kaiken lajin ihmisiä, jotka ovat hyvin menestyneet elämässä. Mutta he saivat opetuksen siinä vaiheessa, jotta se kolautti. (Ed. Huotari: Olisiko pitänyt syyttää?)

Meiltä tällä hetkellä puuttuvat keinot. Jotkut puhuivat täällä, jotta oikeusoppineet ovat todenneet, että meiltä puuttuu keinoja. En minä ole heittämässä linnaan, eikä pidäkään nuoria ja lapsia heittää, mutta pitää olla sellainen pelote olemassa, jotta siitä tulee sanktio nykyistä enemmän, jonkin tyyppinen. Ei panna kaltereiden taakse. Mutta tämä on tällaisen maalaisfilosofin ajattelua, joka ei lähde siitä, että olisin oikeusoppineena kuunnellut professoreita ja vääntänyt kaiken näköistä rautalankaa.

Minusta kuitenkin suurin vastuu koko kysymyksessä on kodeilla, millä tavalla pidetään lapsista huolta. Joku on täällä penännyt sitä, että kun tapahtuu tällainen, niin vanhemman pitää puuttua, mutta joillakin ei ole sellaista vanhempaa, joka pystyy puuttumaan, kun ei omakaan elämä ole hallinnassa. Silloin vaaditaan, totta kai, mitä täällä on puhuttu, että pitää olla riittävästi sosiaalityöntekijöitä, pitää olla yhteiskunnan panoksia, pitää olla sellaisia toimia. Mutta sen lisäksi pitää olla se, jotta siellä on jokin muukin kuin hyvin hellä ote, sellainen, että voi jopa saada vaikka arestia. Sen tyyppiset keinot meiltä puuttuvat.

Sen takia olen vakaasti sitä mieltä, että tässä on hyviä aineksia, mutta niin kuin sanoin, valiokunnan pitää ottaa tämä käsittelyyn ja tehdä riittävät korjaukset, jotta tämä ei nyt ihan teloituslaki ole, niin kuin jotkut täällä sanovat, että tämä maan kaataa ja on häpeällinen. Minusta tässä on hyvä keskusteluaines ja pitää tästä asiallisesti keskustella. Minä ainakin hyväksyn heidän mielipiteensä, jotka ovat täysin vastaan, mutta hyväksyn heidänkin, jotka ovat hyvin myötämielisiä. Tämä on keskusteleva yhteisö, ja jostakin meidän pitää löytää suomalaisen yhteiskunnan tahto, miten tämä hoidetaan.


Leena Rauhala (kd):

Arvoisa puhemies! Ed. Lehtimäen lakialoite on saanut julkisuudessa vastakkaisia mielipiteitä niin kuin täälläkin. Varmasti ristiriitoja on. Oma näkemykseni on, että tämä tulisi nyt erityisesti saada lakivaliokunnassa käsittelyyn, jossa valiokunta voisi kuulla asiantuntijoita. Tässä keskustelussa on tullut hyviä näkökohtia, mutta näen, että tässä on ollut ihan luennon luonnetta, jossa ei aina tiedä, mikä on luennon aihe. Varmasti asiantuntijoita olemme kaikki, mutta näen, että on kysymys siitä, että se, joka on allekirjoittanut tämän lakialoitteen, ei ole vastustamassa lastenoikeuksia ja lapsen hyvää, ja kyllä näen, että kysymys on myös siitä, että on raja ja rajattomuus. Lasta voidaan rakastaa laittamalla rajoja. Tämä ei mene kyllä ihan sillä lailla, että ne, jotka ovat allekirjoittaneet, eivät välittäisi.

Tästä on ihan tutkimustakin olemassa, ymmärrän, sekä lapsipsykiatrian puolella että psykologian ja kasvatustieteen, että kyllä lapsi tarvitsee välittävät vanhemmat, jotka osoittavat myös rajoja. Tällä lakialoitteen sisällöllä ei varmasti ole tavoitteena — en ainakaan siinä mielessä ole tähän nimeäni pannut — että kaikki lasten ongelmat ja se, että lapset on jätetty huolta vaille, ratkaistaisiin. Nyt on kysymys siitä, että yhteiskunta puuttuu tähän asiaan ja asiantuntijoitten myötä etsitään parasta ratkaisua, millä tavalla nimenomaan tähän rikosoikeudelliseen vastuukysymykseen voidaan puuttua.


Janina Andersson (vihr):

Arvoisa puhemies! Istuin tässä ja kuuntelin, kun edustajakollegat, jotka ovat siviilissä olleet poliiseja, pitivät puheenvuoroja, ja ajattelin, että joidenkin vuosien kuluttua, jos minun poikani sattuisivat tekemään jonkun pahan teon — en usko, että vanhempi koskaan tulee tekemään, hän ajattelee ennen kuin tekee, mutta nuorimmainen tekee ennen kuin ajattelee — jos näin sattuisi, olisiko siitä hyötyä, että poliisisetä tulisi ja kuulustelisi ja juttelisi hänen kanssaan. Kun tässä kuuntelin, niin voisin sanoa, että toisesta pojasta uskon, että siitä olisi hyötyä, varmaan siitä tulisi filosofinen ja hyvä keskustelu ja hän saisi siitä apua. Mutta toisesta pojasta en ole niin varma, veisikö se oikeaan suuntaan poikani kasvatusta, että onko se se, mitä toivon. Ehkä sosiaalitäti olisi kuitenkin parempi.

Kun muuten kuuntelin ed. Myllyniemeä ja muita, tuli sellainen olo, että me olemme hyviä ihmisiä ja sitten on niitä huonoja ihmisiä ja he ovat huonoja lapsesta asti. He vain ovat huonoja jotenkin. Mistä se oikein mahtaa tulla? Mistä tulee hyviä ihmisiä ja mistä tulee huonoja ihmisiä? Itse olen ainakin sitä mieltä, että ei ole niin hirveän vaikeaa tehdä ihmisestä huonoa. Se riittää, kun antaa hänelle sen leiman, että hän uskoo olevansa huono. Mitä nuorempi ihminen on, sen helpommin hän samaistuu huonouteen ja pitää itseään huonona ihmisenä ja rupeaa toteuttamaan sitä kuvaa, että hän on huono. Sehän on se peruskasvatusjuttu, että lapselle ei saa sanoa, että sinä olet tyhmä, vaan sinä teit tyhmästi, eikä niin, että sinä olet rikollinen. Jos vaikka joku poliisi sanoisi lapselle, että nyt teit rikoksen, olet rikollinen, olisiko parempaa tapaa saada hänet kokemaan itsensä huonoksi ja samaistumaan rikollisiin ja tuntemaan, että aion kuitenkin olla hyvä rikollinen, aion olla paras niistä. Jos hän pääsee linnaan, siellähän se piiri on, johon hän samaistuu, ja hän haluaa olla siinä jengissä paras. Sehän se pelottavaa onkin, että se meidän lähipiirimme on meille tärkein riippumatta, mikä se lähipiiri on. Me haluamme niiden ihmisten hyväksynnän. Jos on kansanedustaja, haluaa, että muut kaverit tykkäävät, että sinä olet hyvä kansanedustaja. Mutta jos on vankilakundi, haluaa, että ne muut tykkäävät, että olet hyvä vankilakundi. Ihan samalla lailla se toimii.

Kun itse olen kasvattanut lapsia, ne eivät ole niin vanhoja vielä, niin koko ajan on ollut semmoisia tilanteita, että he ovat tehneet jotain väärin. Minun mielestäni tärkeintä siinä on se, että tämä pieni ihminen saadaan jollain lailla pyytämään anteeksi. Kun hän saa sen anteeksiannon, se on ohi sillä ja hän voi taas kokea itsensä hyväksi ihmiseksi ja ehkä sen jälkeen hänen moraalinsa on vielä vähän korkeammalla kuin oli ennen. On todella vaikeaa joskus saada se sana "anteeksi" ulos. Olisi varmaan erittäin hyvä, että meidän rikollisemme joutuisivat sanomaan anteeksi. Luin jostain, Hesarissa se oli, juttu raiskaajista. Vasta sitten, kun he ääneen sanoivat "olen raiskaaja, tein väärin, anteeksi", se kolauttaa. He voivat istua vankilassa vuositolkulla ilman, että heidän sisällään se vaikuttaa millään lailla. Mutta kun tulee ulos suusta, että minä tein väärin, anteeksi, se voi auttaa.

Kun ajattelen pientä poikaani, minusta tuntuu, että olemme liian myöhässä, jos aloitamme lasten kanssa, kun he ovat koulussa. Meidän vanhempi poikamme oli ehkä noin kolmen vuoden ikäinen, kun hän halusi kuulla noin kolmen kuukauden ajan joka päivä noin 20 tarinaa siitä, mitä rosvo teki ja mitä poliisi sanoi ja miten se pyysi anteeksi ja kaikki oli hyvin, ja taas uudestaan kaikki maailmanteot mitä vaan voi keksiä, mitä voi tehdä väärin, jotta hänen ei tarvitse itse kokeilla niitä kaikkia tekoja, että hän voisi kuulla niitä. Samaten, kun hän tekee vääryyttä, kun hän tekee jotain väärin, hän haluaa myös kuulla, että äiti, oletko sinä tehnyt jotakin semmoista joskus. Vasta sitten kun kerron, että minäkin olen tehnyt ja äiti oli tosi vihainen ja pyysin anteeksi, hän on helpottunut, että ei hän olekaan paha ihminen. Uskon rippiin uskonnossa, jossa on ripitys. Siinä on juuri se hyvä asia, että saat sanottua ulos sen pahan asian ja pyydettyä anteeksi. Jos et pysty sanomaan sitä sille oikealle ihmiselle, niin sanot sille papille. Nykyäänhän on paljon terapioita. Kun ei enää ole rippiä, niin meillä on erinäisiä terapiamuotoja, joissa saat leikkiä, että terapeutti on se ihminen, jolle olet tehnyt pahaa ja pyydät anteeksi.

Ajattelin teille tässä nyt ripittäytyä näin oikein kunnolla. (Ed. Vehkaoja: Ei me kerrota kenellekään!) — Älkää kertoko kenellekään. — Rupesin pohtimaan itsekseni, mikä on sopiva ikäraja, ja sitä mielentilatutkimusta, milloin on vastuussa. Rupesin itse pohtimaan. Olin itse erittäin pikkuvanha pikkulikka. Varmaan mielentilatutkimuksessa olisi todettu, että minun olisi pitänyt olla valmis kantamaan vastuu teoistani. Olin noin 11-vuotias ja olin varmaan kyllä aika kypsä. Mutta kuitenkin, jos vertaa sitä ikää ja sitä, kun olin 15-vuotias, olisin toiminut luultavasti eri tavalla kuin toimin, kun olin 11-vuotias.

Olin myymässä vappukukkia ja myin niitä erittäin paljon ja olin erittäin pihi. Minulle markat merkkasivat tosi paljon. Hain niitä lisää myytäväksi. Minulle merkattiin, että olin hakenut 500 vappukukkaa myytäväksi. Kun tulin kotiin, huomasin, että olin vain 400 saanut. Voi kauhea. Se oli jättirahasumma, minkä menettäisin. Joudun omista rahoistani sen 100 kukkaa nyt korvaamaan. Nyt sinne on merkattu 500, ja minulla on vain 400. Minun täytyy tilittää 500:sta. Minä pohdin pienen pääni kipeäksi, mitä minä nyt teen. Minä ajattelin, kun pidin tanssiaisia siellä samassa paikassa, missä oli se Folkhälsanin varasto, että hiivin sinne varastoon. Minulla on se avain, ja minä otan sieltä ne 100 kukkaa, kun ne oikeasti ovat minun, ja sitten minä myyn ne ja kaikki on hyvin. Minä hiivin sinne varastoon ja otin ne 100 vappukukkaa ja menin kotiin enkä saanut unta. Oli ihan mielettömän paha olo koko yön. Kai äiti huomasi, että jotakin on vinossa, kun ei lapsi nuku ollenkaan. Hän aamulla kysyi, mikäs nyt on. Sitten tuli hitaasti se totuus esiin, että minä olen varastanut 100 vappukukkaa ­Folkhälsanilta. Sitten äiti kysyi, että mitäs sinun kannattaisi tehdä tässä vaiheessa. Minä ehkä vien ne takaisin. Niin ehdin sinne varastoon, ennen kuin se avattiin se Folkhälsanin konttori, ja vein ne vappukukat takaisin. Menin joitakin tunteja myöhemmin sanomaan, että voi anteeksi, jäi vissiin saamatta 100 vappukukkaa eilen. Ei mitään, tässä ne ovat. Minä sain sen saman paketin, minkä olin varastanut.

Olisi aivan sattuma ollut, etten olisi vienyt niitä takaisin ja olisin tehnyt rikoksen. Poliisisetä olisi saanut minut kiinni, ja minä olisin ollut rikollinen ja saanut leiman ja ollut ikuisesti sitä mieltä, että minä olen oikeasti paha ihminen. Nyt on jo semmoinen olo, että olen hyväksynyt, että ehkä en ole niin paha ihminen ja olen ihan näin. Mutta aika pienestä voi saada sen leiman.

On tuttavapiirissä useampikin lapsi, joka siinä iässä on tehnyt semmoisia asioita, joita pidetään pahana, ja jotka ovat erittäin hyviä aikuisia. Mutta jos he olisivat siinä vaiheessa saaneet leiman ja ruvenneet uskomaan siihen itse, niin missä he olisivat tänään? Tämä on minun mielestäni tämmöisen lainsäädännön suuri suuri vaara. Jos on sellaisia ihmisiä, jotka eivät vielä ole siinä iässä, että homma olisi ihan hanskassa, silloin me voimme kyllä aika nopeasti saada ne ihmiset erittäin väärälle tielle. Se sosiaalitäti on ehkä kuitenkin parempi kuin tuomari ja juristi ja näin. Mutta lisäksi minun mielestäni pitää sovittaa se teko, pitää olla anteeksipyyntö ja sovitus. Jos on kaatanut tahallaan maidon pöydälle, se maito itse pyyhitään pois pöydältä. Jos on rikkonut jotain, se itse pitää myös jollain lailla korjata. Se on minusta oikein. Sen laki sallii tälläkin hetkellä. Siihen pitää puuttua heti. Jos joku lapsi tekee jotain, hän saa sen myös korjata. Se on se, mikä on se kaikkein paras tapa, että hän kokee, että hän on hyvä ihminen. Muutenkin on niin, että aikuisempienkin rikoksentekijöiden osalta uskon, että sovittelu, se, että tekee jotain sille toiselle ihmiselle, on parempi kuin se, että istuu ja odottaa, milloin taas pääsee pois.


Johannes Leppänen (kesk):

Arvoisa puhemies! Vaikka on jo ilta ja varmaan kaikki asiat ovat tulleet jo puhutuiksi tämän asian ympärillä, kuitenkin muutaman ajatuksen haluaisin sanoa.

Vaikka en ole aloitteen allekirjoittaja, mielestäni on hyvä, että tästä aiheesta keskustellaan. Me toteamme, että meillä on ongelmia emmekä voi sulkea silmiämme niiltä. Nuorten tekemät järjettömät rikokset ovat hälyttävä merkki yhteiskunnan tilasta. Jos ajattelee sitä, että Suomi on teknologian huipulla ja kilpailukyvyssä maailman kärkimaita, niin olisi varmaan tekemistä toisenlaisenkin osaamisen puolella. Miten me lisäämme sitä osaamista, jolla voidaan pelastaa lapset häiriintymiseltä ja syrjäytymiseltä? Kun yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset ovat niin syviä, että perinteiset perheyhteisöt ja kyläyhteisöt ovat monesti hajonneet ja lähikasvatusympäristön merkitys on kaventunut ja rapautunut, pienentynyt, ydinperheestäkin on tullut epävarma yhteisö, joka ei niin kuin joskus vuosikymmeniä sitten takaa enää turvallista lapsuutta. Nämä kaikki muutokset yhdessä ovat aiheuttaneet sen, että lapset monta kertaa, niin kuin täällä on jo todettu, yhä enemmän jäävät julkisen sektorin vastuulle, kun molemmat vanhemmat on rekrytoitu tuotantoelämään, tuotantovälineiksi. Tämä on vakava kysymys. Sen takia tämän lakialoitteen pohjalta on hyvä pysähtyä keskustelemaan tästä aiheesta.

Ministeri Koskinen mainitsi yhteisövastuun ja yhteisön kasvatusmahdollisuuksien uuden tulemisen. Täällä on puhuttu paljon välittömästä puuttumisesta. En paljon kommentoi tätä, mutta tulee mieleen Laukaassa alkunsa saanut kasvatusprojekti, Yhdessä elämään -kampanja, jonka asiantuntijoita täälläkin on useita varmasti. Sehän lähtee tällaisesta puuttumisen ideologiasta, että puututaan välittömästi, kun rikkomus tapahtuu. Ei kysytä, kenellä on oikeus puuttua siihen, vaan jos se tapahtuu koulussa, opettaja puuttuu, jos se on tapahtunut kouluaikana kaupassa, mennään kauppaan kauppiaan kanssa jne. Sen kokemukset ovat äärettömän hyvät. Siellä ei ole tullut sen projektin yhteydessä, jos oikein muistan, esille sellaista tarvetta, että pitäisi ensisijaisesti rikosoikeudellista vastuuta alentaa. Siellä ei ole tullut sellaista esimerkkiä, vaan väliaikatulos ja jossakin määrin eräs lopputuloskin analyysistä on se, että rohkeasti puututtaisiin eikä kysyttäisi, kenellä on oikeus, vaan että meillä kaikilla on ihmisinä oikeus ja velvollisuus puuttua sen kaltaisiin tilanteisiin. Mutta me muistamme kymmenen, parikymmentä vuotta sitten, että jos jossakin yleisessä tilaisuudessa puuttui jonkun lapsen käyttäytymiseen, niin sanottiin, että mitäs se sinulle kuuluu.

Kun itse puhun näistä seitsemän lapsen isänä, en opeta teitä, sillä varsin hyvin tunnen oman puutteellisuuteni ja rajallisuuteni lasten kasvatuksessa. Riittävästi on epäonnistumisia mielessä. Niistä voisi pitkänkin puheenvuoron käyttää. Mutta rohkaisen itseäni ja rohkaisen meitä muita keskustelemaan tästä. Eräs asiantuntija sanoi lehtikirjoituksessa, että tästä puhuminen voi vaikuttaa siltä, että me syyllistämme vanhempia. Siitäkin huolimatta, että joku tuntee syyllisyyttä, meidän on rohjettava puhua. Tavoitteena ei ole syyllistää, vaan tavoitteena on saada yhteisesti aikaan lasten kannalta turvallista tulevaisuutta.

Sitten eräs näkökulma. Kysyn itseltäni ja meiltä muilta, olemmeko pystyneet päätöksentekijöinä päätöksissämme tukemaan niitä nuoria, jotka eivät ole ongelma, antamaan näille aivan kuin tukea ja voimia ottamaan mukaan niitä nuoria, joilla on ongelmia, vai otammeko me sen itsellemme, otammeko sen poliisille tai panemmeko sen viranomaiselle, annammeko sen jollekin muulle toimijalle kuin esimerkiksi niille nuorille, jotka tuntevat toisensa jne. Jos meidän asenteemme on se, että ilmoittakaa viranomaisille, jos kaveri tekee jotain, ilmoittakaa poliisille tai ilmoittakaa johonkin, ei tule hyvää tulosta, vaan nuorten tulisi kantaa vastuunsa, ei niin, että se siirrettäisiin heille, se on vanhemmilla, mutta meidän tulisi tukea heitä tässä työssä, koska heillä on paremmat yhteydet ikäiseensä nuorisoon. Olen omasta perheestäni huomannut, että sisarukset, joiden suhteet ovat monesti hyvin ongelmalliset, voivat käsitellä huomattavasti paremmin vaikeita asioita kuin isä ja äiti, mutta jos isä ja äiti eivät tue ongelman selvittelyä, ei onnistu. Sitä voitaisiin tukea.

Täällä on tullut esille, että lasten käyttäytyminen on moniongelmaista. Nostaisin edelleen esille kysymyksen, kuka tukisi ja millä tavalla tukisimme perhettä ja hyvää vanhemmuutta, tukisimme vanhempia vanhempina, että isä olisi isä, ottaisi isän vastuun perheestä, ei komentajana vaan kantaisi vastuunsa, sen hyvät puolet ja sen raskaat puolet, samoin äidit ottaisivat vastuun jne. Lähestyttäisiin siitä näkökulmasta. Tiedämme, että on monenlaisia perheitä. Se on tätä päivää, emmekä kiistä sitä eikä siltä voi ummistaa silmiänsä. Mutta siitä huolimatta meidän tulee voida puhua tästä. Olipa perhe ydinperhe tai uusperhe, samat periaatteethan siinä toimivat, miten on hyvä olla. Miten oikean vastuuttamisen voisi kuvata tänä päivänä? Se tietysti lähtee perheestä ja toissijaisia ovat muut.

En muista, kuka puhujista sanoi, että lapsilla on arvotyhjiö. Rohkenen kysyä, onko meillä vanhemmilla arvotyhjiö. Siitä seuraa lasten arvotyhjiö. Itse olin erään erityiskoulun vanhempainillassa, ja kun vanhempainilta päättyi, kysyin eräältä opettajalta: "Miten sinä olet jaksanut tätä työtä tehdä 30 vuotta?" Hän oli näet jäämässä eläkkeelle. Hän vastasi minulle: "Mitä tärkeämpää tässä elämässä on kuin lapsi? Kerro minulle, mitä tärkeämpää on tässä päivässä, huomisessa ja tulevaisuudessa kuin lapsi meidän keskellämme". Minä en pystynyt vastaamaan hänelle, vaikka varmasti vilisivät dollarit, markat ja eurot mielessä. Minusta se on hyvä kysymys asettaa myös tänä päivänä ja siitä näkökulmasta tätä keskustelua käydä, johon tämä aloite minusta on ihan hyvä avaus.

Lopuksi, vähän kevennän keskustelua rangaistavuudesta ja rangaistuksesta. Aikoinaan, kun keskusteltiin ruumiillisesta kurituksesta, saako piiskata lapsia, eräässä perheessä oli kylässä eräs aviopari. Kun siellä vähän toisella vuodella olevaa lasta äiti piiskasi, noin kevyesti tietysti, tämä toinen äiti, joka oli hyvin eri mieltä tästä rangaistusmenettelystä, kysyi: "Kuule, olet sä varma, että tuo lapsi ymmärtää tuon." Vastaus kuului: "Kyllä se siltä näyttää, kun hän noin kipristää." Korostan, että tämä on leikkiä, mutta jos tällä rangaistuksen tiellä edetään, jos me arvioimme sen tehon siitä kipristämisestä, minusta se ei ole oikea tie, vaan kodin ja perheen eteen meidän kannattaa tehdä työtä, että siellä on ehyet olosuhteet. Kasvatukseen kuuluu rajat ja siihen kuuluu rakkaus, ja sanoisin vielä näinpäin, että kasvatukseen kuuluu rakkaus, rajat ja, kuten täällä edellisessä puheenvuorossa sanottiin, anteeksianto erehdyksestä.


Ismo Seivästö (kd):

Arvoisa puhemies! Edellinen puhuja, ed. Leppänen, kyseli arvojen hukassa olemista. Voi ehkä perustellusti kysellä, onkohan koko yhteiskunnalla hieman arvot tällä hetkellä haussa tai hukassa. Onkohan ylipäänsä länsimaisilla yhteiskunnilla jonkin verran arvot haussa tai jopa hukassa? Joka tapauksessa yhteisin ponnistuksin on tehtävä kaikki, että lapsille ja nuorille taattaisiin terveen ja tasapainoisen elämän mahdollisuudet, tarpeellinen, aineellinen ja henkinen turva ja siten myös ohjaus aikuiseksi kasvamiseen. Vanhempien työttömyys, pitkäaikaissairaus tai sitten liian kiireinen työ tai elämäntahti heijastuvat helposti perheen ja lasten elämään. Lähiyhteisö vaikuttaa myös merkittävästi lapsen elämään, myös tajuun oikeasta ja väärästä. Juurettomuus vaikeuttaa valitettavasti tämän yhteisön syntyä ja toimivuutta. Lapset ja nuoret tarvitsevat aikuisen aikaa ja läheisyyttä. Aika on kuitenkin yhteiskunnassamme liian usein kortilla. Tässä suhteessa vanhempien syyllistämisellä emme tietenkään pääse eteenpäin.

Entä jos kaikki ei sitten menekään vanhempien ja läheisten toiveiden ja suunnitelmien mukaan omassa elämässä tai lasten elämässä? Silloin häiriökäyttäytymiseen pitäisi puuttua välittömästi ennen lumipalloilmiön syntyä. Se on välittävää rakkautta. Mikäli ensimmäiset rikokset tehdään 10—15-vuoden iässä ja vielä toisten painostamana tai houkuttelemana, tulee olla keinoja suojella lasta kierteen syntymiseltä ja pahenemiselta. Mikäli rikosvastuu jossain muodossa alkaa 11—12-vuoden iässä, niin aikuiset eivät voi houkutella rikoksen poluille ikään vedoten. Ei tämän ikäisen paikka ole tietenkään vankilassa, vaan aikuisten on autettava löytämään tasapaino oman elämän ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Tämän lakialoitteen merkittävin seikka on ollut, että keskustelu on tullut avatuksi. Ehkä laki­aloitteen merkittävin kohta noin tekstin muodossa onkin juuri siinä: "Muutos edellyttänee myös rangaistusvalikoiman laajentamista (mm. arestirangaistus) sekä nykyisistä rangaistuksista mm. yhdyskuntapalvelun käytön tehostamista." Tässä tarvitaan kodin, mikäli sieltä niitä resursseja löytyy, koulun ja sosiaalipuolen ja poliisin yhteistyötä. Resursseista on tässä pitkälti kyse, siitä, mitä viranomaiset voivat tehdä, mitä vanhemmat jaksavat tehdä, jos he yleensä kykenevät tekemään jotakin. Joissain tilanteissa olisi ehkä hyvä ottaa koko perhe hoitoon. Ei riitä, että sieltä poimitaan tietyt perheenjäsenet, vaan on hoidettava koko perhettä kokonaisuutena. Samoin näitä resursseja me tarvitsemme niihin hyviin projekteihin, joihin täällä monessa puheenvuorossa on viitattu.


Lauri Oinonen (kesk):

Arvoisa herra puhemies! Kun palaa, silloin tarvitaan palokuntaa ja niitä välineitä, joita hyvin varustetussa sammutusyksikössä on. Enää ei riitä ennakoiva palontorjuntavalistus, eivät enää riitä ne toimet, joilla palotarkastuksessa kiinteistössä halutaan estää palon syttymistä. Kun ihminen on saanut sydäninfarktin tai sydänpysähdyksen, tarvitaan ambulanssia ja nopeasti tehokkaita toimia. Enää ei riitä älykäs luento terveellisestä ruokavaliosta, terveellisistä liikuntatottumuksista jne. Nyt on osaltaan saman kaltaisesta asiasta kysymys. On tartuttava ongelmiin oikeilla välineillä. Enää tässäkään kysymyksessä, jossa todetaan, että nuoret tekevät rikoksia, eivät riitä ne hyvät neuvot, joilla niitä voidaan ehkäistä. Niillä on aivan oma paikkansa, mutta silloin kun tilanne on edennyt liian pitkälle, tarvitaan niitä toimia, jotka siinä tilanteessa ovat tarkoituksenmukaisia.

Haluan kiittää ed. Lehtimäkeä siitä, että hän on nähnyt vaivan ja tehnyt tämän lakialoitteen, jonka yhdeksi allekirjoittajaksi halusin lähteä mukaan. Tämä aloite on tänä iltana synnyttänyt täällä erittäin hyvän keskustelun. Jokainen näkökohta tähtää samaan hyvään päämäärään, näin olen halunnut ymmärtää, mutta kun käymme keskustelua, meidän on hyvä tajuta, missä me olemme menossa.

Uutiset, joita iltapäivälehdet lööpeissään kauppaavat, kertovat yleensä ikäviä uutisia. Muutama viikko sitten Martinlaaksossa Vantaalla nuorisojoukko ryösti R-kioskin, mellasti lähijunan vaunussa niin, etteivät matkustajat uskaltaneet siinä olla, ja särki vaunun. Edelleen lehdet kertoivat, kuinka nuoret, alaikäiset, ryöstivät ja pahoinpitelivät kymmeniä vanhuksia, puolustuskyvyttömiä ihmisiä, täällä Helsingissä. Varmasti näitä vastaavan kaltaisia asioita tapahtuu muuallakin. Tänä päivänä luin Helsingin Sanomista, kuinka nuoret aiheuttavat taloudellisesti suuria vahinkoja töhrimällä vaikkapa junanvaunuja ja rakennuksia. Siinä ei tietysti ihmiselle tule vammaa, mutta aineellista vahinkoa joka tapauksessa aiheutetaan.

Täällä on aivan oikein todettu, että tänä päivänä elämme liian paljon arvotyhjiössä meidän yhteiskunnassamme. Tähän on tultu osaltaan sen takia, että kouluista ovat vanhan ajan kunnon aamuhartaudet kadonneet. Se on ollut eräs tapa opettaa oikeaa ja väärää. Samoin muutoinkin on tultu eräänlaiseen arvopluralismiin, jossa liian paljon on kaikki suhteellista ja oikea ja väärä ei ole tullut esille. Joukkotiedotusvälineitten, television, videoitten ja Internetin kautta välittyy hyvin kyseenalaisia vaikutteita kasvaville nuorille. He eivät vielä pysty erottamaan faktaa ja fiktiota. Se mikä on lavastettua pahoinpitelyä kuvaohjelmassa, ei nuorelle välity lavasteeksi, vaan hän saattaa luulla, että tilanteessa selvitään samoin kuin ohjelmissa. Välttämättä näissä ohjelmissa ei enää, niin kuin entisajan saduissa, oikea suinkaan voita pahaa.

Kodit ja koulut ovat eri syistä menettäneet kasvatusotettaan. Yhteiskunnan on kuitenkin tartuttava asioihin, otettava vastuu ja asetettavat rajat. Katolisissa maissa — näin olen jollakin tavalla ajattelemassa, joissa tuo mainittu rippikin on ihan hyvä asia — on myös asetettu terveellä tavalla rajoja vaikkapa nuorten iltamyöhäisellä julkisilla paikoilla olemiselle. Afrikkalainen viisaus sanoo, että lasta eivät kasvata vain vanhemmat, vaan siihen tarvitaan koko kylä. Laukaan-malli, johon täällä viitattiin, on eräs vaihtoehto, josta on yllättävänkin hyviä kokemuksia saatu. Se on osaltaan ennalta ehkäisevä malli ja hyvä. Kun afrikkalainen viisaus puhuu koko kylästä, järjestäytyneemmässä yhteiskunnassa se tarkoittaa myös yhteiskuntaa. Lainsäädännön on oltava sen kaltainen, että se selkeästi antaa yhteiskunnan viranhaltijoille myös mahdollisuudet toimia.

Kun aloitteeseen halusin yhtyä, en suinkaan tarkoittanut, että nuoret pantaisiin sen kaltaiseen vankilaan, joka olisi rikollisuuden ammattikoulu ja seuraava porras rikollisuuden ammattikorkeakoulu jne., vaan että yhteiskunta voisi puuttua asioihin kasvattavalla ja tukevalla otteella, siten että nuori kokee, että hänen asioihinsa todella puututaan. Toivon mukaan sosiaalitoimella olisi riittäviä otteita, mutta tiedän, että tällä hetkellä ei ole, ja pelkään, että ellei tapahdu selkeitä lainsäädännön muutoksia, niitä ei myöskään tule. Sosiaalityöntekijöille nuoret naureskelevat, he eivät heitä noteeraa, jos eivät aina ehkä poliisiakaan. Kaikilla ei ole mitään syyllisyyden tuntoa. Nykyinen tuomio ehdonalaisuuteen iässä, jossa ihmisiä voidaan siihen tuomita, on menettänyt täysin käytännön merkityksensä.

Yhteiskunnalla on oltava keinot, joilla se voi puuttua asioihin. Toivon, että valiokuntakäsittelyssä näitä keinoja todella etsitään. Kun asetetaan rajat, se merkitsee vastuun ottamista, ja uskon, että löydetään todella sellaiset oikeat ja kasvattavat sanktiomuodot, jotka ovat hyvät.

Entisajan kyläpoliisit, jollaiset valitettavasti ovat kadonneet — eivätkä lähiöpoliisikokeilutkaan ole oikein onnistuneet, kun lähipoliisit eivät kuitenkaan taajamassaan asu — tunsivat kylän ihmiset ja hoitivat monta asiaa sillä lähituntemuksen taidolla ja ilman, että siinä sen vakavammasta oli kysymys. Asiat tulivat kuntoon. Jos joku oli rikkonut toisen ikkunan, kyläpoliisi saattoi isällisesti sanoa, että käy sinä laittamassa ne ikkunat kuntoon. Ja toinen tiesi, mitä se merkitsi, mitä sitten tulee, jos hän ei laita särkemiään ikkunoita kuntoon.

Kun on menetetty perinteistä maaseutuyhteiskuntaa ja lähiyhteiskuntaa myös kaupungeissa, niin me olemme silloin menettäneet hyvin korvaamatonta. En toivo, että olisi sellaisia kylmiä sanktioita, vaan että voitaisiin päästä siihen, että todella autettaisiin ihminen tuntemaan, että nyt hän on rikkonut yhteisiä pelisääntöjä vastaan, ja että hän tajuaisi rikkomuksensa ja tajuaisi, että sillä tiellä ei enää kannata toimia ja että yhteiskunta voisi olla myös luja yhteiskunta tukemaan häntä. Sanon tarkoituksella luja, en sano kova. Lujuus ja kovuus ovat täysin eri asioita: luja kestää, mutta kova särkyy. Yhteiskunnalla on oltava lujat otteet, joilla se puuttuu rikoksiin, ei kovat vaan lujat. Tämä on tietysti vähän semanttinen kysymys, mutta minä toivon, että valiokuntakäsittelyssä löydettäisiin juuri sellaiset toimet, joilla voitaisiin tehdä turvallinen yhteiskunta kaikille kansalaisille.


Marjatta Vehkaoja (sd):

Arvoisa puhemies! Kun isoveljeni 14-vuotiaana yllättäen ammuttiin, tekijä ei vielä ollut täyttänyt 15:tä vuotta. Tuon ajan lastensuojelusta ei kannata paljon puhua. Tästä raskaasta henkilökohtaisesta kokemuksesta huolimatta vastustan ed. Lehtimäen lakialoitetta.

Kun katsoin lakialoitteen allekirjoittajia, niin huomasin, että puolet muun muassa sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsenistä on sen allekirjoittanut. Se on vain tällainen huomio, mutta ehkä haluan kuitenkin vähän arvailla, miksi siihen näinkin moni kirjoitti nimensä. Se johtuu kyllä siitä yleisestä aidosta huolesta, mitä valiokunnan jäsenet ovat lasten ja nuorten kysymyksiin näiden vuosien aikana halunneet kohdistaa.

Kun olen itse katsonut eduskunnan toimeliaisuutta näissä lasten ja nuorten kysymyksissä, niin olen kyllä aika huolestunut. Olen huolestunut siitä, että keksitäänpä mitä tahansa, niin me olemme aina esityksiemme kanssa jäljessä tai vain esittämässä korjaavia toimenpiteitä. Meillä todella joko ei ole keinoja tai sitten meiltä puuttuu rohkeutta lähteä lähemmäksi katsomaan sitä kodin pintaa, mitä lisää voitaisiin tehdä. Minun mielestäni me olemme aina myöhässä silloin, kun lapsi on jo tehnyt rikoksen. Haluaisin todellakin, että tässä eduskunnassa tehtäisiin kaikki voitava lapsen hyvän kasvun tukemiseksi.

Olen täällä salissa ollut tänään kahden tunnin ajan seuraamassa tätä keskustelua ja huomannut vain 1,5 puheenvuoroa, joissa on otettu perhe- ja työelämän kysymykset jollakin tavalla esille. Minun mielestäni haaste numero 1 tänä päivänä, mitä lasten ja nuorten hyvinvointiin tulee, liittyy työelämän stressikysymyksiin, samoin kuin työttömyyden aiheuttamiin stressikysymyksiin. Minä en tiedä, onko nyt tapahtunut niin, että kun meidät on totutettu aina odottamaan kolmikannasta näitä ehdotuksia, me näissäkin asioissa odotamme, odotamme ja odotamme.

Minusta on ollut surullista seurata esimerkiksi elinkeinoelämän johtohenkilöiden puheenvuoroja siitä, kun he ovat piirtäneet hyvän työntekijän profiilia jnp. Liian pitkään on alleviivattu tehokkaan työntekijän sellaisia ominaisuuksia, jotka sulkevat kerrassaan pois muun elämän, perhe-elämän yhteensovittamisen työelämän kanssa ja lasten huomioimisen. Puheiden tasolla muutoksia voidaan jo havaita, mutta hyvin vähän kuitenkaan tekojen tasolla. Jos jokin yritys on enempään ryhtynyt, niin saa kyllä paljon median huomiota, mutta jostain kumman syystä tämä ei ole tauti eikä basilli, joka tarttuisi kaikkiin yrittäjiin ja työnantajiin ilman lainsäätäjän toimia tai ilman parempia kolmikantaisia sopimuksia.

Minun mielestäni tämänkin päivän lakialoitteiden listalta pian tämän keskustelun jälkeen löytyy erittäin hyvä lakialoite, jossa itse asiassa annetaan yhdenlainen vastaus nyt esille nostamaani kysymykseen. Tällä tarkoitan ed. Peltomon lakialoitetta hoitovapaista ja niiden korvaamisesta. Minun mielestäni suomalaisessa yhteiskunnassa on pakko siirtyä tällaisesta digitaalisesta joko/tai-asetelmasta tukemaan moniarvoisia, perhekohtaisia, usein muuten lapsikohtaisiakin valintoja. Ei ole niin välttämätöntä lainsäätäjän tai sopimuskentänkään sanoa, mikä vain ja ainoastaan on oikein. Meidän tehtävämme olisi antaa semmoinen paletti, joka sallii hyvin joustavat ratkaisut perheen ja lasten tarpeiden perusteella.

Mielestäni ed. Erkki Kanerva puhui täällä hyvin mallikkaasti siitä, miten lapsille ja perhe-elämälle ei nyky-yhteiskunnassa oikeastaan ole paikkaa. Lapsi tarvitsee aikuisten todellista läsnäoloa. Minä haluan alleviivata vielä sitä, että enemmän kuin materiaalisia rahansiirtoja me tarvitsemme asennemuutoksia, ja nimenomaan työelämän puolella ja suhtautumisessamme työttömyyteen.

Arvoisa puhemies! Minusta on oikein tietysti myös puhua korjaavista toimista, mutta siinä paletissa, joka sisältää jo tunnettuja, ennalta ehkäiseviä sosiaali- ja terveydenhuollon samoin kuin koulupuolen toimia, pitäisi ottaa monet vanhat keinot käyttöön. Ensimmäisenä nostan näistä vanhoista keinoista esille lapsiperheiden kotipalvelut, jotka jo tilastojenkin valossa on viety hyvä ettei lähelle nollaa. Silloin kun minä olin synnyttävässä iässä, kunnista oli tarjolla, juuri kun tuli lapsen kanssa kotiin, muutamaksi päiväksi esimerkiksi kodinhoitaja. Siis työnnettiin sitä kodinhoitajaa, muistaakseni en itse sellaista käyttänyt, mutta kunnista päin oltiin hyvin aloitteellisia. Tämä toiminta on käsittääkseni täysin lopetettu, ellei kysymys ole jo etukäteen tiedossa olevasta uhanalaisesta tapauksesta.

Sitten kun on lopetettu käytännössä myöskin esimerkiksi vanhempien sairastumisen johdosta taikka ylirasittuneisuuden johdosta kotipalvelun antaminen juuri lapsiperheisiin, ovat jääneet näkemättä niiden kotien todelliset tilanteet sen arjen keskellä. Sitten lähdetään kauhean suurten joukkojen kanssa liikkeelle vasta sitten, kun vahinkoja on jo tapahtunut, mikä on erittäin huono alku myöskin korjaaville toimenpiteille. Olen vuosien ajan yrittänyt myydä suomalaiseen elämänmenoon myöskin sellaista ideaa, että toimistotapaamisista siirryttäisiin tapaamisiin kotikentällä, kotona, lasten ja lapsiperheiden kotona, esimerkiksi silloin, kun lapsi ilmoittautuu päivähoitoon ensimmäistä kertaa, kun lapsi ilmoitetaan ensimmäiselle luokalle peruskouluun. Nämä toimet suoritetaan nyt muualla kuin kodin tavallaan suojaavassa ilmapiirissä ja minusta menetetään valtava määrä informaatiota, josta voisi olla hyötyä sekä päivähoidossa ja tulevaisuudessa koulussa lapsen hyvinvoinnin kannalta katsottuna.

Arvoisa puhemies! Mielestäni kova sosiaalityö, tiivistynyt sosiaalityö ja lastensuojelutyö on myöskin liian myöhäinen — no, sitä tarvitaan — mutta se on myöhäinen vaihe puuttua näihin kysymyksiin samoin kuin lasten ja nuorten psykiatrinen hoito. Onko todellakin niin, että eduskunnalle ei ole jäänyt käteen mitään muuta kuin korjaavat toimenpiteet? Minä haastan meidät yhdessä löytämään parempia keinoja ennen kaikkea siinä suunnassa, että työelämä sallisi elämän kokonaisvaltaisesti, että ihmisten ei tarvitsisi haaveksia, että elämä tulee sitten joskus, kun päästään eläkkeelle.


Kari Myllyniemi (kesk):

Herra puhemies! Kun vastauspuheenvuoroja ei ole myönnetty, on pakko muutamalla sanalla kommentoida. Ed. Andersson totesi ihan varmasti oikein, että salissa oli yhtä aikaa hyvä poliisi ja huono poliisi. Jos pääsee toiselle sijalle, sekin on varmaan ihan erinomainen sijoitus itse kullekin.

Ed. Kähkönen väitti, että hän ei ymmärtänyt sitä, kun sanoin, että lakialoite ei tarkoita sitä, mitä siihen oli kirjoitettu. Kieltämättä se oli minulta vähän huonosti sanottu, mutta rivien välistä ed. Kähkönenkin varmasti ymmärsi, että esitys sellaisenaan ei ole valmis laiksi. Muut lakialoitteen allekirjoittajat kuin ensimmäinen allekirjoittaja eivät tietenkään pysty muotoilemaan jokaista sanaa mieleisekseen. Se allekirjoitetaan siinä muodossaan kuin se on ensimmäistä kertaa kirjoitettu.

Sitten minua alkoi vähän huimata, kun ed. Huotari ryhtyi neuvomaan, mitä Oulussa on tehty lasten ja nuorten ennalta estävässä työssä. Aika paljon sanottu, kun sentään olin kymmeniä vuosia lähes jokaisessa työryhmässä, mitä Oulussa on perustettu. Olin perustamassa muun muassa sovittelujärjestelmää ensimmäisenä Suomessa ja rikosuhripäivystystä, ja Näppihaukkakin taisi olla muitten saman tyyppisten asioitten jäljiltä syntynyt. Tunnen olevani siis jollakin tapaa asiantuntija. Ei nyt ehkä tarvitse sanoa, mutta poliisityön lisäksi olen istunut 150 päivää syyttäjänä raastuvassa, joten tiedän, mitä siellä tapahtuu myöskin nuorten kohdalta. Sitä ei vain aina ymmärretä, miksei tässäkin asiassa voisi joillakuilla olla enemmän tietoa ja kokemusta kuin toisilla. Pitäisi ehkä myöntää, että myöskin me poliisimieskoulutuksen saaneet tästä asiasta jotakin ymmärrämme.


Anne Huotari (vas):

Arvoisa puhemies! Muutama kommentti. Ed. Rauhala ja ed. Leea Hiltunen aikaisemmin sanoivat, muun muassa puheenvuoroni jälkeen, ettei täällä puhuta asiasta, koska ei katsota asiaa rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Juuri silloin puhutaan asiasta, kun puhutaan syistä, jotka johtavat siihen, että lapset tekevät rikoksia, ja siitä, miten näitten rikosten jälkeen pitäisi toimia. Esittelin niitä tapoja, miten pitäisi toimia, kun en hyväksy sitä tapaa, joka lakialoitteessa on: se tapa, että lapset viedään oikeuteen ja heille tulee rikosrekisteri ja leima otsaan, niin kuin ed. Andersson aikaisemmin puhui, että heidät leimataan huonoiksi ihmisiksi. On olemassa muita keinoja, ja niitä ed. Vehkaoja hyvin esitteli. Yksi niistä on Näppihaukka, koska olen siihen tutustunut, ja varmasti ed. Myllyniemi on sitä ennen tehnyt ihan hyvää työtä. Sen takia ihmettelenkin, minkä takia olette viemässä näitä lapsia oikeuteen yhä nuorempina, kun he tarvitsevat juuri toisenlaisia ratkaisuja, ettei heitä oikeussaleissa sitten näkyisi vanhempina.

Mutta se, minkä takia pyysin puheenvuoron, oli ed. Oinosen puheenvuoro, jossa hän aliarvioi sosiaalityön merkitystä. En osaa edes sanoa, miten pahalta se minusta tuntui, koska tiedän, että sosiaalityöntekijät tekevät erittäin hyvää työtä. Ongelma on se, että he joutuvat tekemään korjaavaa työtä eikä ennaltaehkäisyyn ja välittömään puuttumiseen ole riittävästi aikaa.


Jaana Ylä-Mononen (kesk):

Arvoisa herra puhemies! Kiitän ed. Vehkaojaa hyvästä luonnehdinnasta, kun hän katsoi sitä, kuinka moni sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsen on allekirjoittanut tämän lakialoitteen. Varmasti on juuri niin ja ainakin omalla kohdallani, että on kertakaikkinen huoli, että keinot ovat rajalliset, tai jos keinoja hyvinä kokeiluina jossakin on, ne eivät mene läpi tämän maan eikä läpi tämän yhteiskunnan riittävällä voimalla.

Itse näen tämän aloitteen tärkeänä mutta en silmittömästi puolusta sitä. Näen tämän keskustelun enemmän niin, että nyt on tie, jonka pitäisi johtaa hyvään kehitykseen. On sama, meneekö kumpaan tienreunaan tahansa, äärimmäiseen lainsäädäntöön rikoslain suhteen tai liiallisen lepsuuteen: ojaan pudotaan. Pitää löytää jokin hyvä keskimääräinen tie, ja tämä keskustelu, jos mikään, näyttää sitä tietä osoittavan. Minä uskon valiokunnan viisauteen siinä mielessä, että se löytää oikean ja hyvään johtavan tien. Se ei välttämättä aina ole vakavin rangaistuksen tie, vaan siellä voi olla jotakin siltä väliltä.


Liisa Hyssälä (kesk):

Arvoisa puhemies! Kiitän ed. Vehkaojaa erittäin viisaasta puheenvuorosta. Siinä vain on sellainen paradoksaalinen tilanne, että kuka sitten näille asioille jotain voi, jos ei suurimman puolueen sosiaalipoliitikko, joka vielä on sosiaali- ja terveysvaliokunnan puheenjohtaja.

Meillä on eduskunnassa kaikki avaimet käsissämme, mutta me emme ole osanneet niitä käyttää varmaankaan. Perhetuet ovat alemmalla tasolla nyt kuin 90-luvun alussa. Lapsiperheet ovat valumassa alimpaan tuloviidennekseen. Köyhyys on monen lapsiperheen vitsaus, joka johtaa moniin ongelmiin. Kotihoidon tuki on niin pieni, että se ei mahdollista sitä perheitten valintaa, että jompikumpi vanhemmista voisi itse hoitaa aivan pienet lapsensa kotona. Asiantuntijat ovat sitä mieltä, että se olisi paljon parempi ratkaisu. Me olemme säätäneet kauppojen sunnuntaiaukiolosta. Sehän rauhoittaisi perheitä, jos olisi yksi päivä, että oltaisiin jotenkin rauhassa. Nyt kuuluu viestejä, että lapset ovat viikot ja viikonloputkin päiväkodeissa, sunnuntaipäiväkotien asiakasmäärä on huomattavasti lisääntynyt. Me olemme olleet eduskunnassa kovalla paikalla, ja valinnat on tehty juuri lapsiperheitä sorsien, sysäten heitä tähän ahdinkoon.

Ed. Vehkaoja, kiitos puheesta, mutta tekoja, ei sanoja!


Lauri Oinonen (kesk):

Arvoisa herra puhemies! Kiitoksia ed. Huotarille, että otitte esille kysymyksen sosiaalityöntekijöistä. Missään nimessä minä en sosiaalityöntekijöitä aliarvioi enkä halua aliarvioida. Tiedän tasan tarkkaan kaupunginvaltuuston puheenjohtajana, kaupungin asioista vastuuta kantavana, kuinka työn taakoittamina sosiaalityöntekijät tekevät raskasta ja vaativaa työtä. Tiedän tavattoman hyvin sen heidän kaikilta sektoreiltaan ja heidän moninaisilta sektoreiltaan, kun työsarka on kovin laaja. Mutta tiedän juuri sen tuskan, mikä heillä on työssä, kun he haluaisivat tehdä hyvää työtä. Minun ymmärtääkseni sosiaalityössä on henkilöitä, jotka kokevat sen kutsumustyönä. Rohkenen näin upeasti sanoa, koska tunnen ja koen näin, mutta työmäärä on valtava ja työ on vaikeaa. Rajalliset ovat sosiaalityöntekijäpoloisenkin resurssit, kun kunnissa on vähennetty työntekijöitä. Ihailen sitä, että he yleensä jotakin jaksavat.

Sitten on kysymys siitä, että heillä pitäisi olla myöskin välineitä. Sosiaalityö on niin arvokasta työtä, että siinä on ihminen persoonana myös paljolti itse työväline. Kun kohdataan ongelmatapauksia, ne ovat kaikki hyvin erilaisia. Tiedän, että sosiaalityöntekijät ovat kääntyneet minun puoleeni siksi, että he pelkäävät tiettyjä kotikäyntejä, eivät uskalla mennä tietyille kotikäynneille, he pelkäävät olla työhuoneessaan. Nimenomaan naispuoliset sosiaalityöntekijät ovat tätä valittaneet. On kiinnitetty huomiota kaikenlaisiin hälytysjärjestelmiin ja varapoistumisteihin jne. Tässä pitäisi olla heilläkin jotkin välineet ja yhteiskunnan lainsäädäntö tukena, enkä minä ymmärrä, minkä takia poliisi nyt on niin kovin suuri mörkö ja paha. Näen, että poliisikin on jalo yhteiskunnan palvelija, jota tarvitaan silloin, kun on fyysisen väkivallan uhasta kysymys. Sen torjumiseen tarvitaan myöskin sitä virkamiestä, joka on poliisi, olkoon hän sitten siviilipuvussa, jos niin haluaa olla tai saa olla, heilläkin on omat määräyksensä, tai virkapuvussa. Tarvitaan oikeita työvälineitä.

Minä haluan, että sosiaalityöhön saataisiin myöskin riittävät resurssit, henkilöille riittävästi aikaa. Minä tiedän, että sosiaalityöntekijät valittavat, että kun on ongelmatapauksia, ei voi paneutua niihin, ei ole aikaa perheelle olla, ei ole aikaa oikein kunnolla hoitaa, vaan väkisin heillä on huono omatunto sellaisesta työnteosta, että kunhan saa tuon asian nyt jotenkin pois päiväjärjestyksestä. Tämä on työn tuska tuossa erittäin laajassa työn kentässä.

Oikaisen tämän ed. Huotarille, että minä erityisen suuresti haluan arvostaa sosiaalityöntekijöitä, tukea heitä ja antaa työturvallisuuden heille sekä sellaiset työvälineet, että he voivat työtehtävän yhteistyössä kaikkien muiden tahojen kanssa hoitaa. Tällä hetkellä näin ei ole, ja sen takia minä ehkä sanoin, että se ei sosiaalityön sektorilla onnistu, kun ei ole resursseja.

Minusta tuntuu, että heillä ei ole myöskään riittäviä keinoja puuttua tilanteeseen. Juuri näitä keinoja pitäisi antaa heille, ja mietin, pitäisikö yhteiskunnan tukea tiettyjä tukihenkilöitä, jotka saisivat vaikka jotain kulukorvausta siitä, että he ovat tukihenkilöinä joillekuille. Esimerkiksi, kun olen saanut aikoinaan luottamuksen olla ehdonalaisen valvojana, siinä täysin tehdään työ ihan omalla kustannuksella ilman penninkään yhteiskunnan tukea. Helposti siinäkin työssä väsyy ja uupuu. Vapaaehtoistyölle pitäisi antaa myöskin järjestäytyneen yhteiskunnallisen toiminnan rooli ja riittävä tuki.

Näissä riittää pohtimista. Ei minulla ole valmiita lääkkeitä tähän, mutta näen, että kunnalliselle sosiaalitoimelle pitää tässä antaa resurssit ja myöskin kolmannen sektorin toimille pitää löytää ratkaisu.

Otan esimerkiksi kotikyläni Haapamäen. Siellä aikoinaan oli pikkurikoksia yhtenään. Sitten sinne tuli katulähetys ja se ryhtyi välittämään ihmisistä. Huomattavasti rikokset vähenivät, elleivät suorastaan loppuneet. Jos kolmas sektori saadaan toimimaan kunnallisen sektorin kanssa tehokkaasti, sillä saadaan ajan kanssa tuloksia, mutta ne eivät silloin ole riittäviä, kun on akuutti tilanne. Silloin pitää olla myöskin kunnon toimet.


Pirkko Peltomo (sd):

Arvoisa puhemies! Lasten ja perheiden ehkäisevien palvelujen ei saa antaa rapautua. Mielestäni ed. Vehkaoja käytti ansiokkaan puheenvuoron nimenomaan ennalta ehkäisevien palvelujen tarpeellisuudesta.

Sosiaalityön merkitystä on myös korostettu. Nostaisin sen rinnalle kouluterveydenhuollon. Lasten pahoinvoinnin kuva on nopeasti muuttunut. Nyt tarvitaan resursseja kouluterveydenhuoltoon.

Ed. Hyssälä peräsi toimia kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin. Haluan hänelle muistuttaa, että sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusprosenttia nostetaan 0,8 prosenttiyksikköä ja seuraavana vuonna 1 prosenttiyksiköllä. Valtiovarainvaliokunnan sosiaali- ja työjaostossa painotimme nimenomaan, että osa näistä rahoista tulee kunnissa suunnata edistämään lasten ja nuorten hyvinvointia, erityisesti kouluterveydenhuoltoa.

Sosiaali- ja terveysministeriön tehtävänä on valmistella vuoden 2002 loppuun mennessä kouluterveydenhuollon laatusuositukset. Nämä ovat kaikki niitä toimenpiteitä, joita tulee vahvistaa, jotta pääsemme ennalta kiinni näihin vaikeisiin ongelmiin. Enää ei riitä oppilaiden fyysisen terveyden vaaliminen, vaan 2000-luvun suuri haaste on osata hoitaa sekä fyysistä, sosiaalista että psyyken terveyttä. Opettajien rinnalle kouluissa tarvitaan näiden alojen asiantuntemusta.

Haluan myös tässä yhteydessä painottaa sitä, että kouluihin tulisi saada takaisin kouluterveydenhoitajat. Lääkärit, koulukuraattorit ja psykologit on saatava ajoissa aukaisemaan lasten ja nuorten mielen solmuja. Kouluterveydenhuollon tulee järjestää kaikille lapsille ja myös heidän vanhemmilleen yhdessä yhteisiä "hyvinvointitapaamisia" säännöllisin väliajoin koko oppivelvollisuuden aikana. Kouluterveydenhuollon perinteisen toiminnan rinnalla on erityisesti kiinnitettävä huomiota lasten psyykkisten häiriöiden ennaltaehkäisyyn.

Herra puhemies! Lapset ja lapsiperheet tarvitsevat sekä hyvinvointiyhteiskunnan tulonsiirtoja että palveluja. Palvelujen riittävyydestä on huolehdittava. Perhetuilla ei ratkaista päihde- ja mielenterveysongelmia, ei vähennetä avioeroja eikä muuteta työelämää lapsimyönteisemmäksi. Ongelmat ratkeavat vasta, kun niihin tartutaan kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on vahvistaa hyvinvointirakenteita, jotka ennalta ehkäisevät ongelmia. On päästävä arvomaailmasta, jossa kaikilla on kiire ja kaikkia pyritään vain kilpailuttamaan. Näin parhaiten pystymme, kun yhdessä toimimme ja yhteisvastuuta lisätään kaikella päätöksenteolla, edistämään lasten ja nuorten turvallista tulevaisuutta.


Marjatta Vehkaoja (sd):

Arvoisa puhemies! Ed. Hyssälä ei ole enää salissa, mutta haluan silti vastata hänen ovelaan puheenvuoroonsa, joka sisälsi sekä kiitoksia että moitteita. Haluan vastata niin, että hän kyllä vuodesta 95 edustajana toimineena varmasti tuntee sopimusyhteiskunnan perussäännöt. Hän on ollut koko ajan oppositiopuolueen edustajana, mutta silti uskon, että hän tuntee pelisäännöt. Keskustapuolue on julkisuudessa toistamiseen vannonut itsekin antavansa arvoa sopimusyhteiskunnan pelisäännöille eli sille, että työelämää koskevista säännöksistä sovitaan yhdessä. Kaikkein tärkeintä on vuoropuhelun ja avoimen kansalaiskeskustelun aikaansaaminen tämän tyyppisistä kysymyksistä kuin tänäänkin. Me voimme hyvällä keskustelulla ja toistuvilla puheenvuoroilla, uskon niin optimistisesti, vaikuttaa myös parttien päätöksiin tulevaisuudessa.

Olen ed. Hyssälän kanssa siinä eri mieltä, kun hän huutaa kaikkiin vaivoihin avuksi rahaa, että se ratkaisisi kaikki asiat. Rahaa tarvitaan, mutta sitä paljon tärkeämpää, ja se viestini puheen­vuorossani olikin, on asennemuutos sillä tavalla, et­tä lapsi nostetaan tärkeään asemaan, lapsi ja perhe — kun pääsisivät edes samalle viivalle. Tänä päivänä työ on meille itse kullekin tässäkin salissa näköjään paljon tärkeämpää kuin läheisemme.


Margareta Pietikäinen (r):

Herr talman! En ole halunnut allekirjoittaa tätä aloitetta, koska minusta rangaistus ei ole oikea tapa ratkaista lasten ongelmia.

Pyysin puheenvuoron ed. Hyssälän puheenvuoron jälkeen, jossa hän puhui köyhyydestä. Haluan itse korostaa, niin kuin ymmärtääkseni myös ed. Vehkaoja äskeisessä puheenvuorossaan, että on kovin epäoikeudenmukaista antaa ymmärtää, että köyhyys johtaa rikollisuuteen. Suurin piirtein näin ed. Hyssälä totesi. Osa viime syksyn traagisista tapauksista, joissa nuoret ovat olleet rikoksentekijöinä, ei nähtävästi johtunut köyhästä kotitaustasta, vaan muusta pahoinvoinnista ja terveiden arvojen puuttumisesta.