Täysistunto ja suullinen kyselytunti 10/2010

Valtioneuvoston selonteko Afganistanin tilanteesta ja Suomen osallistumisesta ISAF-operaatioon

Alexander Stubb (kok):

Puhemies! Esittelypuheenvuorossani nostaisin esille kolme kokonaisuutta, joista ensimmäinen ... (Hälinää)

Ministeri, ihan hetki! — Nyt on siirrytty seuraavaan asiaan. — Olkaa hyvä!

Nostaisin esittelypuheenvuorossani esille kolme kokonaisuutta, joista ensimmäinen on peruskysymys, jonka me kaikki usein kohtaamme: miksi Suomi on Afganistanissa? Toinen kokonaisuus: kansainvälisen yhteisön strategia Afganistanissa. Ja kolmas: ne linjaukset, joita hallitus on yhdessä tasavallan presidentin kanssa Suomen puolelta viime viikkoina vetänyt.

Eli ensimmäinen kysymys: minkä takia Suomi on Afganistanissa? Siihen on kolme suoraa vastausta, joista ensimmäinen on turvallisuus ja vakaus sekä Afganistanissa alueellisesti, Euroopassa että myös maailmanlaajuisesti. Toinen on huumeet ja siihen kytkeytyvä rikollisuus ja sen kitkeminen; yli 80 prosenttia esimerkiksi Eurooppaan tulevasta oopiumista tulee Afganistanista. Ja kolmas on vastuunkanto, sekä Suomen vastuunkanto että koko kansainvälisen yhteisön vastuunkanto. (Välihuuto vasemmalta)

Minun mielestäni tästä operaatiosta pitää nähdä metsä puilta, aika paljon hyvää on saatu aikaan. — Tuossa edustaja vasemmalta kysyi, kenelle olemme vastuussa. Vuonna 2001 Afganistanissa oli hirmuhallinto, jota johti Taleban. Jos edustajalle voisin ohimennen kertoa, mitä hyvää on saatu aikaan tämän operaation aikana. Ensinnäkin: bruttokansantuote Afganistanissa on kasvanut 10 prosenttia vuodesta 2001 joka vuosi, eli se on kaksinkertaistunut. Toiseksi — minä uskon, että tästä kaikki edustajat ovat samaa mieltä — vuonna 2001 afganistanilaisissa kouluissa oli 800 000 poikaa; tällä hetkellä afganistanilaisissa kouluissa on 8 miljoonaa tyttöä ja poikaa, joista kolmasosa on tyttöjä. Siis vuonna 2001 ei yhtään tyttöä koulussa. Kolmanneksi: terveydenhuolto on parantunut, polio on lähes kukistettu, 80 prosenttia afganistanilaisista saa terveyspalveluja. Neljänneksi: 5 miljoonaa pakolaista on palannut Afganistaniin — 5 miljoonaa pakolaista, jotka pakenivat talebanilaista hirmuhallintoa. Viidenneksi: tyhjästä on polkaistu poliittinen järjestelmä, joka ei missään nimessä ole täydellinen, mutta ainakin on menossa parempaan suuntaan. Ja kuudenneksi: Afganistanissa tänä päivänä on ilmaisuvapaus, yli 600 mediaa.

Onko kaikki hyvin Afganistanissa? Ei tietenkään. Itse asiassa turvallisuustilanne on heikko, kaksi kertaa heikompi kuin mitä se oli viime vuonna. Korruptio on jokapäiväistä, ja kaikki me, jotka seurasimme Afganistanin vaaleja, tiedostamme hyvin, että ne eivät missään nimessä olleet niin sanotut pohjoismaalaiset mallivaalit. Kokonaisuus on kuitenkin menossa mielestäni parempaan suuntaan. On olemassa hallitus, joskin vain 14 ministeriä 24:stä, mutta avainministerit paikalla. Luottamus kansainvälisiin joukkoihin on erittäin vahva. Viimeisimmät mielipidemittaukset, puhdasta faktaa, kertovat, että afganistanilaiset tukevat kansainvälisiä joukkoja eivätkä missään nimessä tue talebaneja. Ja kolmanneksi: olemme myös onnistuneet siirtämään enemmän ja enemmän vastuuta afganistanilaisille. Jos yhdellä virkkeellä vastaisin, minkä takia olemme Afganistanissa, väitän, että tällä hetkellä kansainvälisellä yhteisöllä ei kerta kaikkiaan ole muuta vaihtoehtoa kuin olla Afganistanissa läsnä.

Toinen kokonaisuus: kansainvälinen yhteisö ja sen toiminta. Kyseessä ei ole pelkästään Nato-operaatio, niin kuin usein meidänkin julkisessa keskustelussamme väitetään. Kyseessä on operaatio, joka pohjautuu YK:n mandaattiin ja jossa toimii Euroopan unioni ja Nato, Naton puolelta Isaf-operaatio, jossa on 43 maata, siis myös monta ei-Nato-maata. Lontoon konferenssissa, joka pidettiin 28.1., oli 64 maata läsnä jokaiselta mantereelta eli yksi kolmasosa YK:n jäsenvaltioista. Viime aikoina EU on laatinut oman Afganistan-strategiansa ja Nato on laatinut oman Afganistan-strategiansa. Sen takia myös Suomen oli aika tavalla tai toisella täsmentää peruslinjauksiaan.

Kansainvälinen yhteisö päätti 28.1. Lontoossa seuraavista neljästä kokonaisuudesta: Ensin sidotaan Afganistanin hallinto korruptionvastaiseen toimintaan. Toiseksi kansainvälinen yhteisö antaa vahvan tuen Afganistanille ja koordinoi avustustoimia. Kolmanneksi aloitetaan sovintoprosessi eli talebanien reintegraatio yhteiskuntaan, ja sen pohjalle perustetaan rahasto. Neljänneksi ja viimeiseksi transitio-osuus eli vastuunsiirto, ja silloin tavoitteena on, että rauhallisimmat maakunnat voidaan siirtää afganistanilaisten vastuulle vuodenvaihteessa 2010—2011 ja että kolmen vuoden sisällä kaikki Afganistanin maakunnat voidaan siirtää afganistanilaisten vastuulle. Tarkoittaako tämä sitä, että kansainvälinen läsnäolo siihen lakkaa? Ei missään nimessä, tukitoimia jatketaan.

Suomen kanta on määrittynyt sitä kautta, että Isaf-joukkojen komentaja, kenraali McChrystal on pyytänyt Isaf-mailta lisäpanosta tämän uuden vaiheen aloittamiselle. 43:sta Isaf-maasta 36 on luvannut lisäjoukkoja, kokonaismäärä 40 000, mikä nostaa koko operaation kansainvälisten sotilaiden läsnäolon noin 150 000:een Afganistanissa. Tämän operaation kehitys on se, että armeijaa ja poliisia koulutetaan, panostetaan yhteispartiointiin ja vastuunsiirtoon.

Kolmanneksi ja viimeiseksi, arvoisa herra puhemies: Mikä sitten on ollut Suomen päätös ja lisäys? Ensimmäinen liittyy kehitysyhteistyöhön: meidän tavoitteenamme on antaa noin 110 miljoonaa euroa viiden vuoden ajalle kehitysapua Afganistaniin. Toiseksi: siviilikriisinhallinnassa, jossa meillä on tällä hetkellä läsnä noin 25 asiantuntijaa, asiantuntijoiden määrä nostetaan yli 30:een. Kolmanneksi: Me nostamme sotilaallista läsnäoloa 50 miehellä enintään 195:een, toteutumisaikataulu noin helmikuu 2011. Suomi jatkaa siis toimintaansa pohjoisilla alueilla, Saksa johtaa tätä laajempaa aluetta, ja nämä suunnitelmat, joita Saksa varsinaisesti aikoo tehdä, tulevat tarkentumaan tässä kevään mittaan. Senkin takia olemme halunneet pitää tiettyä joustovaraa omassa toiminnassamme.

Suomen lisäys on väliaikainen, mutta ei määräaikainen. Tämä vahvistus on tärkeä myös meidän joukkojemme turvallisuuden kannalta. Turvallisuuden kannalta on myös huomionarvoista, että vaikein tilanne on etelässä, mutta emme voi myöskään sulkea pois, kuten ed. Korkeaojakin on julkisuudessa nostanut esille, että pohjoisen tilanne edelleen heikkenee. Meillä kaikilla on yhteinen tavoite: se on vastuunsiirto. Tämä on ilmiselvästi tehtävä, joka pitää hoitaa, ja jonain päivänä sieltä tullaan pois.

Lopuksi, arvoisa herra puhemies: Tämä selonteko on valmisteltu laajassa yhteisymmärryksessä tasavallan presidentin ja hallituksen toimesta. Kriisinhallinnassa ylipäätään on erittäin tärkeää, että meillä on laaja poliittinen tuki. Tämä antaa viestin kaikille niille suomalaisille, jotka kantavat lippuamme maailmalla kriisialueilla. Meillä on vahva perinne kriisinhallinnassa. Jossain vaiheessa meillä oli yli tuhat miestä ja naista maailmalla, tällä hetkellä meillä on vain 450. Muutaman kuukauden kuluttua tämä luku laskee jopa alle 300:aan. Tällä hetkellä me keskitymme Afganistaniin, koska se on koko kansainvälisen yhteisön tärkein kriisinhallintatehtävä, jossa Suomi pistää myös oman kortensa kekoon.


Markku Laukkanen (kesk):

Arvoisa herra puhemies! Keskustan eduskuntaryhmän vastaus kysymykseen, miksi me olemme Afganistanissa, kuuluu näin: olemme mukana kansainvälisessä kriisinhallinnassa kantaaksemme kansainvälistä vastuuta ja rakentaaksemme omaa turvallisuuttamme.

Meidän osallistumisemme kansainväliseen kriisinhallintaan perustuu kokonaisvaltaiseen kriisinhallintastrategiaan. On hyvä muistaa, että me olemme olleet Afganistanin kriisinhallintaoperaatiossa sen alusta alkaen. Meidän osallistumisemme perustuu ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaamme, jossa keskeistä on monenkeskisen yhteistyön tukeminen ja laaja kansallinen yhteisymmärrys.

Afganistan on kansainvälisen yhteisön vaativimpia haasteita. Väkivallan, huumetalouden, ihmisoikeusloukkauksien ja korruption kitkeminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja monipuolista lähestymistapaa maan ongelmien ratkaisuun. Maan luisuminen Taleban-hallinnon käsiin on kyettävä estämään samoin kuin kriisin leviäminen naapurimaihin, kuten esimerkiksi ydinasevaltio Pakistaniin. Siksi on painokasta sanoa, että Afganistanissa kansainvälinen yhteisö ei voi epäonnistua. Ei ole varaa epäonnistua. Kyse on viime kädessä myöskin meidän omasta turvallisuudestamme, suomalaisten turvallisuudesta.

Arvoisa puhemies! Hallitus on pitänyt eduskunnan erittäin hyvin informoituna Afganistanin tilanteen kehittymisestä ja Suomen osallistumisesta tähän Isaf-operaatioon. Nyt on hyvä aika tarkastella Suomen Afganistan-politiikan yksityiskohtia sen kaikilla sektoreilla, vaikka selonteko perustuukin sotilaallisesta kriisinhallinnasta annettuun lakiin. Tämä selonteko jatkaa Suomen johdonmukaista Afganistan-linjaa, joka perustuu kehitysyhteistyöhön, siviilikriisinhallintaan ja sotilaalliseen kriisinhallintaan. Päätöksen osallistumisestamme tekevät tasavallan presidentti, hallitus ja eduskunta yhdessä. Hallituksen Afganistan-politiikalle on tämän ansiosta ollut eduskunnassa laaja yksimielisyys. On tärkeää, että voimme jatkossakin jatkaa kansallisen yhteisymmärryksen linjalla, jota myöskin tasavallan presidentti painotti valtiopäivien avajaispuheessaan täällä eduskunnassa.

Me olemme aktiivisesti osallistuneet siviilikriisinhallinnan keinoin Afganistanin yhteiskunnan rakentamiseen, ja me pidämme tärkeänä, että siviilikriisinhallinnassa panostetaan naisten ja lasten aseman parantamiseen, koulutukseen sekä demokratia- ja oikeusvaltiokehitykseen. Olemme mukana myöskin Eupol-siviilioperaatiossa, johon osallistumistamme pyritään selonteon mukaan kasvattamaan runsaaseen 30:een. Tässä on hyvä mainita kahdenvälisessä poliisi- ja syyttäjäkoulutuksessa oleva Kuopion kriisinhallintakeskuksen merkittävä rooli.

Arvoisa puhemies! Suomihan käyttää kehitysyhteistyövaroistaan nyt merkittävän määrän Afganistaniin. Tärkeimmän kehitysyhteistyön rahoituskanavan muodostaa Maailmanpankin muodostama Afganistanin jälleenrakennusrahasto. Keskustan eduskuntaryhmä pitää erittäin hyvänä selonteon linjausta täsmentää rahastoon kohdennettua rahoitusta siten, että kaksi kolmasosaa suunnataan maaseudun kehittämistä, naisten asemaa, demokratiaa ja pienyrittäjyyttä tukeviin rahastoihin. Uusien työpaikkojen luominen kestävään maatalouteen on tärkeässä roolissa huumetalouden vastaisessa taistelussa, ja on myös niin, että tämän monenkeskisen yhteistyön ohella Suomella on kahdenvälisen yhteistyön kautta hyvin paljon annettavaa Afganistanin kehittämiseen erityisesti opetus-, metsä- ja kaivossektoreilla.

Arvoisa puhemies! Suomalaiset kriisinhallintajoukot tekevät erittäin arvokasta työtä vakauden ja turvallisuuden eteen hyvin vaikeissa ja vaarallisissa oloissa. Selonteossahan esitetään sotilaallisen kriisinhallinnan henkilöstön vahvuuden lisäämistä väliaikaisesti runsaalla 50 sotilaalla siten, että kokonaisvahvuus olisi vuoden 2011 alussa enintään 195 sotilasta, mutta selonteon mukaan kyse ei ole voimankäytön lisäämiseen tähtäävistä toimista ja siihen tarkoitetuista joukoista. Sen sijaan tavoitteena on omalla toiminta-alueellamme lisätä läsnäoloa Afganistanin omien turvallisuusviranomaisten toiminnan kehittämiseksi. Alueellisen läsnäolon vahvistaminen merkitseekin parempaa suojaa siviileille ja omille joukoillemme. Mutta kuten täällä jo ulkoministeri mainitsi, pohjoisen operaatioalueen riskejä ei pidä myöskään vähätellä.

Yhteistoiminta paikallisviranomaisten kanssa saattaa lisätä myös suomalaissotilaiden riskiä joutua paikallisia sotilaita ja poliiseja vastaan suunnattujen iskujen kohteeksi. Tämän vuoksi suomalaisten tulee valmistautua operaatioon hyvin koulutetuilla ja hyvin varustetuilla joukoilla.

Keskustan ryhmä edellyttääkin, että selonteon valiokuntakäsittelyssä arvioidaan avoimesti osallistumiseen liittyviä uhkia ja riskejä. Selonteon valiokuntakäsittelyssä tulee selvittää, millaisiin tehtäviin ja minkälaisia lisäjoukkoja Suomi Afganistaniin lähettää, ja tuleeko nykyisiä voimankäyttösäännöksiä näiden operaatioiden luonteen muuttumisen kautta kenties arvioida uudelleen.

Tavoitteena tulee olla siis ratkaisu, joka mahdollistaisi kansainvälisten joukkojen vetäytymisen ja vastuun siirtämisen lopullisesti afganistanilaisille itselleen sekä turvallisuuden että siviilitoimintojen osalta vuoteen 2015 mennessä. Ratkaisun syntyminen edellyttää paikallisen väestön vahvaa ja laajaa tukea tälle operaatiolle. Siksi me tarvitsemme monialaisia siviilikriisinhallinnan keinoja ja ennen muuta monituhatvuotisen rikkaan afgaanikulttuurin syvällistä ymmärtämistä. Mikäli me emme tässä onnistu, edessä saattaa olla pitkä pysyvä asettautuminen rauhanturvaamiseen maassa.

Arvoisa puhemies! Aivan lopuksi: suomalaisten tulee olla varmoja siitä, ettei tämän kaltaisia kriisinhallintaosallistumisen päätöksiä tehdä kevein perustein, vaan hyvin tietoisina operaation vaatimuksista.


Pertti Salolainen (kok):

Herra puhemies! Afganistanin tilanteesta on käyty tässä salissa monta vakavaa keskustelua, ja se on todella paikallaan, sillä tilanne on vakava ja puhumme erittäin vaikeasta asiasta. Kyse on ensisijaisesti afganistanilaisista, joiden tulevaisuudenuskoa jatkuva turvattomuus, huumeet ja korruptio nakertavat. Mutta samalla on kyse kansainvälisestä turvallisuudesta ja myös meidän suomalaisten omasta turvallisuudestamme. Minultakin usein kysytään, miksi suomalaisten pitää olla Afganistanissa. Mitä me siellä teemme? Jos he eivät pysty sopimaan omista asioistaan, niin lähdetään pois.

Kyllä Afganistanin asiat kuuluvat meille, monestakin syystä.

Ensinnäkin, meillä on inhimillinen velvollisuus jo kehitysyhteistyönkin kautta auttaa heikommassa asemassa olevia kanssaihmisiä ulkomailla — ei tietenkään vain Afganistanissa, vaan mahdollisuuksien mukaan myös muualla. Afganistania olemme tukeneet jo vuodesta 2001 alkaen, ja kokoomuksen eduskuntaryhmän mielestä työ valuu hukkaan, jos nyt annamme periksi. Orastavat edistysaskeleet koulutuksessa, naisten asemassa ja kansanvallassa valuvat hukkaan. Siis orastavat edistysaskeleet.

Toiseksi, se, mihin suuntaan Afganistan kehittyy, vaikuttaa myös omaan turvallisuuteemme. On muistettava, että Afganistan oli kansainvälisen terrorismin koulutuskeskus. Talebanien paluu valtaan lisäisi terrorismia, huumekauppaa ja pakolaisvirtoja. Jos sekasorto leviää syvälle Pakistaniin, kasvaa riski ydinaseiden joutumisesta terroristien käsiin.

Kolmanneksi, kyse on myös YK:n ja koko kansainvälisen yhteistyön uskottavuudesta ja tulevaisuudesta. Jos emme pysty auttamaan Afganistania, mitä se kertoo ääriliikkeille, jotka tälläkin hetkellä yrittävät horjuttaa laillisia hallituksia Jemenissä, Somaliassa, Pakistanissa ja muualla?

Eli lyhyesti sanottuna meillä on YK:n mandaatilla inhimillinen velvollisuus auttaa afganistanilaisia, ja se on myös oma kansallinen turvallisuusetumme.

Herra puhemies! Tasavallan presidentti ja valtioneuvosto esittävät eduskunnalle, että Suomi lisäisi tukeaan Afganistanille. Presidentti Halonen korosti valtiopäivien avajaispuheessaan, että päätös syntyi perusteellisen harkinnan jälkeen.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä yhtyy presidentin ja valtioneuvoston kantaan. Tilanne Afganistanissa on vaikea, mutta ei täysin toivoton. Asiantuntijat katsovat, että seuraavan vuoden, puolentoista aikana kehitys voidaan kääntää parempaan suuntaan, mutta se edellyttää, että toimimme entistä tehokkaammin ja että afganistanilaiset ja avunantajamaat on yhdessä tässä toiminnassa.

Emme halua jäädä Afganistaniin yhdeksikään ylimääräiseksi päiväksi. Tavoitteemme on, että suomalaiset rauhanturvaajat palaavat kotiin heti, kun afganistanilaiset seisovat tukevammin omilla jaloillaan, eli heillä on riittävän vahva oma armeija ja poliisivoimat. Mutta vielä ei olla lainkaan niin pitkällä, ja sotilaallisen läsnäolon jälkeenkin joudumme antamaan erilaista siviili- ja koulutusapua.

Suomalaisilla ei ole ollut tapana jättää työtä kesken. Emmekä jätä nytkään. Kokoomus on siis täysin samaa mieltä tasavallan presidentin kanssa siitä, ettei tällaisia päätöksiä tehdä kepein perustein. Päätös tuen antamisesta, etenkin sotilaiden lähettämisestä, on aina raskas. Tiedämme, että suomalaisten joukkojen valintaperusteet, koulutus ja varustus ovat huippuluokkaa, mutta kriisinhallintaan liittyy aina riskejä, joita ei voida täysin poistaa. Siksi hallituksen on tehtävä kaikki mahdollinen joukkojen suojelemiseksi.

Hyvät kollegat, kokoomuksen eduskuntaryhmä toivoo rehellistä ja myöskin kriittistä keskustelua Afganistanin tilanteesta. Ei tilanne siellä ole mitenkään hyvä ja häävi. Mutta samalla toivomme, että keskustelu pysyy kuitenkin pääasiassa. Keskustelu Afganistanista on oikea populistin päiväuni, oivallinen tilaisuus kerätä poliittisia irtopisteitä. Jotkut ovat väittäneet esimerkiksi, että Suomi olisi mukana Afganistanissa nöyristelläkseen Yhdysvaltoja ja Natoa. Tällainen on löysää ja tarkoitushakuista puhetta. Ovet Natoon ovat Suomelle apposen auki, jos joskus päättäisimme jäsenyyttä hakea. Ei se Afganistanista ole kiinni. Mutta tuskin Ruotsikaan on Afganistanissa edistämässä Nato-jäsenyyttään lähettämällä meitä moninkertaisesti enemmän sotilaita sinne.

Tiedämme, että tilanne Afganistanissa on vaikea ja on turha odottaa nopeaa käännettä. Senkin tiedämme, että Afganistania ei rauhoiteta pelkin asein. Vastuullisten tahojen on kyettävä myös neuvottelemaan rauhasta. Siellä tarvitaan myös mittavaa kehitysyhteistyötä, siviilikriisinhallintaa ja toimia korruption kitkemiseksi. Mutta koulujen, teiden, vesijohtojen ja muun infran rakentaminen onnistuu vain, jos työlle on riittävän turvalliset olosuhteet. Ja turvallisuus edellyttää ulkomaisia sotilaita, ainakin vielä toistaiseksi, ja myös suomalaisia sotilaita.

Olisi siis vastuutonta antaa periksi nyt ja jättää afganistanilaiset talebanien armoille. Kokoomus tukee selonteon linjauksia, ja uskon, että täällä eduskunnassa vallitsee hallituksen selonteosta laaja yksimielisyys.


Kimmo Kiljunen (sd):

Arvoisa puhemies! Tänään Afganistanissa olevat suomalaiset sotilaat ovat vaikeimmassa paikassa sitten toisen maailmansodan. Sain asiasta vahvaa kokemusta vieraillessani itse maassa vuosi sitten. Yksi sana kuvaa parhaiten siellä vallitsevia olosuhteita: pelko. Ei jälkikäteen voi kuin nostaa hattua. Rohkeita suomalaisia on äärimmäisen vaativissa tehtävissä. Meidän poliitikkojen on tunnettava vakava vastuumme, kun olemme tekemässä päätöksiä suomalaisten osallistumisesta sekä kriisinhallintaan että kehitysyhteistyöhön Afganistanissa.

Arvoisa puhemies! Afganistanin ongelmiin ei ole olemassa sotilaallista ratkaisua. Epäilemättä maassa olevat 120 000 ulkomaista sotilasta kykenevät yksittäiset taistelut voittamaan, mutta tällä ei sotaa voiteta. Tätä sotaa ei sotimalla voiteta. Kansainvälisen yhteisön onkin perusteellisesti arvioitava, miksi Afganistanissa ollaan ja mitä siellä tehdään. Rauhanrakentajia tarvitaan, ja maan kehitykseen on panostettava. Köyhyydestä ja syrjäytyneisyydestä sikiää väkivaltaa ja vierasvihaa. Suomenkin osallisuutta tarvitaan ennen kaikkea maan jälleenrakennuksessa ja kehitysponnisteluissa. Sitä työtä osataan myöskin maailmalla arvostaa. Afganistan on vaativa testipaikka kansainväliselle yhteisölle. Kuinka yhteen sovitetaan sotilas- ja siviilikriisinhallinta ja kehitysyhteistyö? Pääpainon pitää olla jälkimmäisessä.

Arvoisa puhemies! On uskallettava kysyä, mihin talebanien ja muiden presidentti Hamid Karzain johtamaa keskushallitusta vastustavien voima perustuu. Onko kyse pelkästä terrorismista, mihin ryhmäpuheenvuoron käyttänyt ed. Salolainen viittasi? Onko kyse pelkästään kansainvälisen yhteisön vastustamisesta ja räikeistä ihmisoikeusloukkauksista, johon ulkoministeri hetki sitten viittasi? Vai voisiko talebanit ja kiihkoislamistit nauttia kansan keskuudessa myöskin aidosta tuesta? Jos nauttivat, on kysyttävä, miksi. Vähintäänkin neljä kysymystä kaipaa vastausta.

Ei kai vain ole niin, että talebaneista on muodostunut Afganistanin valtaväestön, pataanien, kansallinen liike, joka tähtää vieraiden valloittajien ajamiseen maasta pois? Ei kai vain ole niin, että ääri-islamistien sosiaaliset ohjelmat kykenevät paremmin tavoittamaan väestön kuin suurella rahalla aikaansaadut kansainväliset projektit? Ei kai vain ole niin, että fundamentalisti-islamistit ovat ainoa uskottava korruptiota kaihtava poliittinen voima maassa? Ei kai vain ole niin, että Afganistanissa on vahvoja, taustalla vaikuttavia intressejä, joiden taloudellisten ja valtaetujen mukaista on epävakaa yhteiskunta ja sodan jatkuminen?

Jos yhteenkään näistä kysymyksistä antaa edes empivän myönteisen vastauksen, on syytä arvioida, mitä tehdä. Ei kai vain kansainvälinen yhteisö ole joutumassa osaksi toivotonta sotaa?

Totta kai vastaus näihin neljään kysymykseen on selvä. Tehtävänä on saada koko väestö kehitysponnisteluihin mukaan. Köyhyyden ongelmiin on tartuttava määrätietoisesti. Tarvitaan hyvää hallintoa, ja korruptiosta on päästävä. Sotalordit on riisuttava aseista, ja huumekaupan on loputtava.

Arvoisa puhemies! Sosialidemokraattien mielestä Afganistanin tukeminen vaatii kansainväliseltä yhteisöltä vahvaa panosta ja sitoutumista. Tässä työssä on myös Suomen oltava mukana. Kestävä linja on lisätä kehitysyhteistyötä. Siksi Suomessa tehdyt päätökset kehitysavun ja poliisiyhteistyön vahvistamisesta ovat tarpeellisia, mihin ulkoministeri juuri viittasi.

Hallitus on myös tehnyt päätöksen lisätä väliaikaisesti suomalaisten rauhanturvaajien määrää Afganistanissa. Sosialidemokraattien mielestä tämä ei ole mikään ratkaisu, ei suuntaan eikä toiseen. Väliaikaisena toimena 50 sotilaan lisäys ei luonnollisesti maailmaa mullista. Kantamme hallituksen ehdotukseen on kriittinen ok.

Hallituksen linjaukseen sisältyvä päätös sotilaiden läsnäolon määräaikaisuudesta on oikea ratkaisu. Se on samalla signaali afgaanihallinnolle. Vuoden 2011 lopussa on syytä arvioida uudelleen koko sotilaallista läsnäoloa Afganistanissa. Näin kansainvälinen yhteisökin on tekemässä. On merkille pantavaa, että Yhdysvallat tehtyään päätöksen lisätä joukkojensa määrää Afganistanissa on samalla sitoutunut aloittamaan sotilaidensa poisvetämisen vuodesta 2011. Samaa harkitsee Saksan hallitus.

Afganistanilaisten itsensä on otettava vastuu järjestyksestä ja turvallisuudesta maassaan. Kansainvälisen yhteisön tehtävänä on tukea Afganistanin hallitusta kehitysponnisteluissa, ei sotimisessa.


Jaakko Laakso (vas):

Herra puhemies! Haluan ensiksi ed. Kimmo Kiljuselle todeta, että tuossa pöydälläni on Barack Obaman puhe Afganistanista. Hän voisi sen lukea sen uudelleen ja tulla sen jälkeen oikeaan johtopäätökseen siitä, onko sellainen päätös kansainvälisessä yhteisössä tehty kuin te väititte. Ei ole.

Arvoisa puhemies! Valtioneuvoston selonteko on oikeassa todetessaan, että Afganistanin turvallisuustilanne on edelleen heikentynyt. Selonteon välikohtauksiksi kutsumat yhteenotot lähes kaksinkertaistuivat viime vuonna vuoteen 2008 verrattuna. Siviilejä kuoli YK:n arvion mukaan viime 2 412, ja odotettavissa on tänä vuonna hyvin verinen kevät ja kesä. Hallitus esittää, että Suomi lisää Yhdysvaltain ja Naton toiveiden mukaan jälleen kerran sotilaallista läsnäoloaan Afganistanissa. Tällä kertaa suomalaissotilaiden määrä on tarkoitus nostaa ensi vuoden alkuun mennessä nykyisestä 120 sotilaasta 195 sotilaaseen.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän kanta joukkojen lisäysesitykseen on kielteinen.

Saattaa muuten olla, että vielä tänä vuonna Suomelta pyydetään sotilaallista lisäpanostusta ja että hallitus siihen suostuu ensi syksynä mahdollisesti pidettävien parlamenttivaalien turvaamisen verukkeella. Yhdysvallat ja Nato haluavat vetää Suomen yhä syvemmälle Afganistanin sisällissotaan. Vaikkakin se alue, jossa suomalaiset joukot tällä hetkellä toimivat, on suhteellisen rauhallinen, voi tilanne muuttua hyvin nopeasti. Merkit tähän ovat olleet jo pitempään ilmassa. Kahden ruotsalaissotilaan kuolema Pohjois-Afganistanissa Mazar-i-Sharifissa on kiristänyt jännitystä alueella huomattavasti. Pohjois-Afganistaniin, suurin piirtein samalle alueelle, mihin suomalaisjoukot on sijoitettu, on tämän vuoden aikana tulossa myös useita tuhansia amerikkalaissotilaita.

Selonteko toteaa diplomaattisesti: "Uusien yhdysvaltalaisjoukkojen myötä sotilaallinen voima pohjoisella alueella kasvaa, millä on merkitystä alueella jo olevien joukkojen toiminnalle." Muualta selonteosta voi kuitenkin lukea, että siellä, missä kansainvälisten joukkojen määrä ja toiminta on lisääntynyt, on myös yhteenottojen määrä kasvanut. Kuvitelma siitä, että sotilaallisen voiman lisääminen vähentäisi yhteenottoja, on selonteonkin mukaan väärä.

Arvoisa puhemies! Yhdysvaltojen asevoimat aloittivat viime viikolla Afganistanissa brittien, kanadalaisten, tanskalaisten ja virolaisten Nato-joukkojen tukemina yhdessä Afganistanin oman armeijan yksiköiden kanssa suurhyökkäyksen, jonka tavoitteena kerrotaan olevan taleban-taistelijoiden lyöminen Marjahin alueella Helmandin maakunnassa. Ensi tiedot jo muutaman päivän jatkuneesta suurhyökkäyksestä eivät niinkään kerro vain Yhdysvaltain ja sen liittolaisten menestyksistä ja talebanien tappioista, vaan uutistoimistot kertovat pikemminkin uusista siviiliuhreista, joita Yhdysvaltain ja Nato-joukkojen toistuva, sattumanvarainen ja suhteeton voimankäyttö on aiheuttanut runsain mitoin, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin.

Niiden, jotka kuvittelevat presidentti Barack Obaman määräämien uusien ja mittavien joukkojen lisäämisen ja sotatoimien kiihdyttämisen johtavan pikaiseen ja lopulliseen sotilaalliseen voittoon, sietäisi kuunnella, mitä esimerkiksi Afganistanin tunnetuin naispoliitikko sanoo uudesta operaatiosta ja ulkomaisten joukkojen lisäämisestä. Malalai Joya, Afganistanin parlamentin jäsen, ihmettelee Yhdysvaltain ja Naton logiikkaa. Toisaalta talebaneja kosiskellaan neuvotteluihin ja liittymään Karzain hallitukseen aina pahamaineista taleban-johtajaa mullah Omaria myöten, ja toisaalla talebaneja vastaan on aloitettu laajamittainen hyökkäys, jonka uhreiksi joutuvat ensi sijassa puolustuskyvyttömät ja köyhät kansalaiset, eivät talebanit, jotka vetäytyvät hyvissä ajoin hyökkäyksen tieltä.

Uusien siviiliuhrien myötä kansan viha ulkomaalaisia joukkoja vastaan vain vahvistuu. Samankaltaisia iskuja Yhdysvallat ja Nato ovat tehneet jo kymmenittäin aikaisemmin. Hyökkäyksen jälkeen ulkomaalaiset joukot vetäytyvät tukikohtiinsa ja taleban palaa alueelle. Nyt taktiikkaa yritetään muuttaa. Tavoitteena on pitää alueella pari tuhatta afgaanipoliisia. Lähiviikot osoittavat, mikä on tulos.

Afganistanin tunnetuimman naispoliitikon neuvo kansainväliselle yhteisölle on yksinkertainen ja selkeä: ulkomaalaiset sotajoukot on vedettävä pois Afganistanista. Maan kansalaisten on itse saatava päättää kohtalostaan ja tulevaisuudestaan. Sisällissota vain kiihtyy ulkomaalaisten joukkojen myötä. Kansainvälinen yhteisö on epäonnistunut Afganistanille jo vuosia luvatun siviiliavun toimittamisessa. Apua on annettu vain murto-osa luvatusta.

Tiedossa on, että Karzain hallinnon edustajat ovat jo pitempään käyneet keskusteluja niin sanottujen maltillisten talibanien edustajien kanssa, tosin ilman näyttäviä tuloksia, kapinallisjohto kun vaatii ulkomaisten joukkojen poistumista ehtona varsinaisten neuvotteluiden aloittamiselle. Myös islamilaisten maiden kongressi on Saudi-Arabian tavoin ollut halukas välittämään Karzain hallinnon ja talebanien välillä, samoin Pakistan, jonka vaikutusvaltaisella tiedustelupalvelulla on kiinteä suhde ainakin Afganistanin talebaneihin. Tammikuun alussa YK:n edustaja Kai Eide tapasi talibanien edustajia Dubaissa.

Jos Suomi haluaa aidosti olla mukana edesauttamassa rauhan ja vakauden saavuttamista, sen on tuettava siviiliyhteiskunnan rakentamista ja autettava dialogin ja rauhanprosessin aikaansaamista maan hallituksen ja kapinallisten kesken. Aidosti näin voi tehdä vain maa, joka ei itse osallistu sotatoimiin tai niiden tukemiseen.

Vasemmistoliitto on jo aikaisemmin todennut, että Suomen nykyinen sotilasoperaatio Afganistanissa on muutettava siviilioperaatioksi, joka tukee maan jälleenrakentamista. Afganistan tarvitsee lisää kouluja ja terveyskeskuksia, ei lisää aseita ja ulkomaisia sotajoukkoja.

Arvoisa puhemies! Valiokuntakäsittelyn aikana vasemmistoliitto tulee esittämään, että Suomen sotilaalliseen operaatioon käyttämä mittava ja vuodesta toiseen kasvava rahamäärä — tänä vuonna jo vähintään 33 miljoonaa euroa — ohjattaisiin kokonaisuudessaan kohteisiin, joilla todella tuettaisiin vuosikymmeniä sodasta kärsineen maan jälleenrakentamista. Tämä edellyttää tietenkin suomalaisjoukkojen vetämistä pois Afganistanista.

Rauha Afganistaniin, hyvät kansanedustajat!


Pekka Haavisto (vihr):

Arvoisa puhemies! Vihreiden mielestä kansainvälisen yhteisön ja Suomen roolissa Afganistanissa on nyt pohdinnan paikka. Kuten ed. Kiljunen sanoi, Afganistanin ongelmiin ei ole olemassa sotilaallista ratkaisua.

Paljon on viime aikoina käyty keskustelua siitä, ollaanko Afganistanissa sodassa vai ei. Ymmärtääkseni Yhdysvallat on siellä siinä sodassa, joka alkoi terrori-iskuista syyskuun 11. päivänä 200l. Osa terroristeista ja rikollisista, jotka silloin tuon iskun suorittivat, saivat suojaa Afganistanin talebaneilta. Heitä kaikkia ei ole vielä saatu kiinni. Kansainvälisellä yhteisöllä on velvollisuus auttaa myöskin Yhdysvaltoja näiden rikollisten kiinnisaamisessa.

Me emme kuitenkaan ole Afganistanissa sodassa, vaan auttamassa siellä uuden valtion ja uuden hallituksen rakentamista. Suomen rooliin on kuulunut Isaf-operaation tuki, Eupol, siviilikriisinhallinnan tuki, kehitysavun antaminen Afganistanille. Tavoitteena on tietysti ollut, että Afganistan pystyisi paremmin kontrolloimaan omaa aluettaan, takaisi kansalaisilleen perusoikeudet, myöskin naisille oikeuden koulutukseen, ja estäisi oman alueensa käyttämistä terroristien tukialueena.

Tilanne on kuitenkin Afganistanissa säilynyt vaikeana. Tosiasiassa hallituksen kontrolloima alue on ilmeisesti pienentynyt näiden kahdeksan vuoden aikana, ei kasvanut. Mitä sitten pitäisi tehdä? Otan esille kuusi asiaa.

Ensimmäinen on Suomen kehitysapupanostus. Jos haluamme oikeasti olla tukemassa muun muassa naisten asemaa ja ihmisoikeuksia Afganistanissa, pitäisi harkita vielä nykyistä suurempaa kehitysyhteistyöpanostusta Afganistaniin niille alueille, joilla kehitysyhteistyötä voidaan tehdä.

Toiseksi, presidentti Karzai söi omaa asemaansa viime syksynä syyllistymällä vaalivilppiin ja tavallaan tarpeettomasti luomalla uusia vihollisia itselleen maan sisällä. Uudet vaalit, parlamentti- ja piirineuvostovaalit, ovat tulossa ensi syksynä. On tärkeää, että kansainvälinen yhteisö varmistaa nyt kaikin tavoin, että tällainen vaalivilppi ei uusiudu vaan että vaalit ovat avoimet ja rehelliset.

Kolmanneksi sovintoprosessista: Kansainvälinen yhteisö on luottanut siihen, että Afganistanin hallinto ja presidentti Karzai käynnistäisivät sovintoprosessin ja muun muassa talebanien integroinnin uudelleen hallitukseen. Näyttää kuitenkin siltä, että perinteisillä paštu- ja pataanialueilla ei Karzain hallintoon luoteta ja selvästi Afganistan tarvitsisi apua laajemman sovintoprosessin aikaansaamiseksi. Maltillisten talebanienkin kanssa on voitava keskustalla.

Neljänneksi, oopiumin tuotanto Afganistanissa on säilynyt ongelmana. Tosiasiassa oopiumin viljely näyttää kasvaneen talebanin ajoista. Talebanhan uskonnollisista syistä ei aikanaan suosinut oopiumin viljelyä. Ilmeisesti kansainvälisille markkinoille Afganistanista oopium tulee noin 90-prosenttisesti. Tähän huumeiden viljelyyn maassa on vahvasti puututtava. Näyttää siltä, että myöskin hallitus jotakin kautta saa tästä huumeviljelystä etuja ja on osa korruptoitunutta järjestelmää, jossa huumerahat kulkevat. Tämä on lopetettava

Viidenneksi, kuten hallituksen selonteko esittää, puhutaan siitä, että Afganistanissa voitaisiin siirtyä omaan turvallisuuteen, omiin poliisivoimiin, omaan armeijaan viiden vuoden sisällä. Tämä vaatisi myöskin valtion omien rakenteiden vahvistamista. Ei riitä, että maata hallitsee vahva turvallisuus-, sotilas- tai poliisikoneisto, vaan hallituksen pitää olla maassa se, joka tätä operaatiota johtaa. Sitä valtaa ei saada aseellisen toiminnan vaan neuvottelujen kautta.

Kuudenneksi kansainvälisestä koordinaatiosta. Selonteko toteaa, että YK on pääkoordinointivastuussa. Nyt samaan aikaan, kun vahvistetaan Isaf-operaatiota, kansainvälisen yhteisön pitää pitää huoli siitä, että johto edelleen kansainvälisessä toiminnassa Afganistanissa säilyy YK:n käsissä ja mennään ikään kuin tämä siviilipuoli ja kehityspuoli edellä.

Arvoisa puhemies! Vihreä eduskuntaryhmä odottaa selonteon eduskuntakäsittelyltä laajempaa keskustelua Suomen ja kansainvälisen yhteisön Afganistan-strategiasta. Rauhanturvaajia kannattaa lisätä vain sellaiseen operaatioon, jonka poliittiset päämäärät ovat selkeitä.


Thomas Blomqvist (r):

Värderade herr talman! Afghanistan är ett krigshärjat land. Men de som skyller krigshandlingarna enbart på "yttre inblandning", börjande med den sovjetiska invasionen 1979, bortser från att det finns inre faktorer som bäddat för krig och konflikt. Till dem hör stamfejder, etniska och religiösa konflikter, den utbredda korruptionen, avsaknaden av verklig demokrati och en fungerande rättsstat, och från det internationella samfundets synpunkt sett, inte minst opiumodlingen och terroristbaserna.

Men inget land får ändå vara dömt att förbli en krigsskådeplats. För det här bär också det internationella samfundet sitt ansvar, och Finland bland dem. Även om fred aldrig kan garanteras enbart med internationella insatser så är det viktigt att vi axlar vårt ansvar. I sista hand är det ändå afghanerna själva som kan skapa ett fredligt och demokratiskt Afghanistan. Det här utgår också regeringen helt riktigt från i sin redogörelse. Krishanteringen kan bidra till att skapa de rätta förutsättningarna för en fredlig och demokratisk utveckling men afghanerna själva måste få axla och ta ett större ansvar för den här utvecklingen.

Herra puhemies! Hallituksen selonteko muodostaa tasapainoisen kokonaisuuden. Selonteon järjestys on oikea. Ensin käsitellään kehitysyhteistyötä, sitten siviilikriisinhallintaa ja vasta sitten sotilaallista kriisinhallintaa. Se, että sotilaallinen kriisinhallinta saa eniten tilaa selonteossa, johtuu osaksi siitä, että juuri se vaatii nimenomaisia päätöksiä eduskunnalta ja osaksi siitä, että sotilaallinen kriisinhallinta tässä tilanteessa valitettavasti on välttämätöntä ulkoisten edellytysten luomiseksi niin kehitysavulle kuin muillekin siviilitoimille.

Suomi osallistuu ilman suurta intoa kriisinhallintaoperaation sotilaalliseen osaan. Mutta meidän velvollisuutemme YK:n jäsenenä on osallistua YK:n mandaatilla toimivan kansainvälisen yhteisön yhteisiin toimiin. Isaf-joukkojen toiminta Naton komennossa ei horjuta tätä tosiasiaa. Osallistumisemme ei tee Suomesta sotaa käyvää maata, mutta meidän on oltava tietoisia siitä, että osallistumme operaatioon, joka sisältää suuria riskejä, maassa, missä joillakin alueilla käydään kovia taisteluita, joita voidaan pitää sisällissotina.

Ruotsalainen eduskuntaryhmä siis puoltaa maltillista ja väliaikaiseksi tarkoitettua suomalaisten sotilaiden enimmäismäärän nostoa hallituksen esityksen mukaisesti, mutta korostaa samanaikaisesti muiden elementtien merkitystä kansainvälisissä toimissa, siis kehitysyhteistyön ja siviilikriisinhallinnan, alueita joita Suomi hallitsee hyvin. Sotilaallinen operaatio ei voi jatkua loputtomiin, vaan ratkaiseva käänne parempaan, kuten hallitus korostaa, on saatava aikaan lähimmän runsaan vuoden aikana. Ryhmämme tulkitsee käsitettä "väliaikainen" tässä hengessä.

Herr talman! De svenska dödsoffren nyligen, och nu senast de brittiska, påminner på ett tragiskt sätt om de stora risker krishanterarna utsätts för i Afghanistan. Lösningen på rekryteringsproblemet kan inte enbart bestå av högre löner och bättre förmåner, de är naturligtvis en viktig del, utan måste framför allt bygga på att allt som bara står i mänsklig makt görs för att trygga säkerheten. Ingen möda och inga resurser får sparas då det gäller utbildningens nivå och den tekniska utrustningens nivå för att säkerställa krishanterarens personliga skydd och säkerhet. För att minimera riskerna krävs också ett gott samarbete och en fungerande dialog på lokalplanet med befolkningen och dess företrädare. Isaf-operationens framgång står och faller med att förtroende skapas mellan de internationella trupperna och lokalbefolkningen. Det här har också general McChrystal framhållit i sin rapport.

Till de förtroendeskapande åtgärderna hör också att nå ut till kvinnorna. Det är inte lätt i ett samhälle som genomsyras av fördomar mot kvinnornas samhällsengagemang. Kvinnornas ställning är värd en större uppmärksamhet än redogörelsens korta kvittering. I ett samhälle som Afghanistan kan inte finländska eller andra utländska aktörer bara i ord tala för kvinnornas jämställdhet och ställning. Det gäller att föregå med gott exempel. Det bästa föredömet är att kvinnornas andel i både den militära och den civila krishanteringen är hög.

Herra puhemies! Kriisinhallinnan rekrytoinnissa Suomessa on siis kiinnitettävä erityistä huomiota naisten osuuteen. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Tällä on muun muassa yhteys naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Pitkällä aikavälillä voitaisiin lisätä naisten kiinnostusta asepalvelukseen, jos kaikille naisille annettaisiin mahdollisuus osallistua kutsuntoihin. Kutsuntoihin osallistuminen ja tietysti palveluksen aloittaminen olisi vapaaehtoista.

Herr talman! Av de drygt 50 miljoner euro Afghanistanoperationerna kostar Finland i år går över 30 miljoner till den militära krishanteringen och drygt 20 till den civila och till bistånd. Svenska riksdagsgruppen hoppas att proportionerna snart kan bli omvända. Men det förutsätter att den militära krishanteringen når framgångar i att skapa förutsättningar för just en ökad satsning på civila åtgärder och bistånd.


Sari Palm (kd):

Arvoisa puhemies! Käsiteltävässä selonteossa Afganistanin tilanteesta ja Suomen osallistumisesta Isaf-operaatioon todetaan, että Afganistanin aika on kriittinen. Elämme h-hetkeä, noin vuoden, puolentoista pituista tärkeää, ratkaisevaa aikaa.

Kautta Suomen syvästi arvostetun kriisinhallintahistorian olemme mukana kansainvälisessä yhteistyössä tähän asti vaikeimmin ratkaistavan ja myös maantieteellisesti haasteellisimman tehtävän edessä. Poliittisen epävakauden syvä juurtuminen hallintoon juuri nyt, lähtien tökkivästä hallituksen muodostumisesta ja useaan kertaan siirretyistä vaaleista, heikentää poliittista uskottavuutta vahvasti. Laajojen turvallisuushaasteiden lisäksi huumetuotannon merkitys ja korruption asema yhteiskunnassa tekevät kriisinhallintatehtävästäkin erittäin vaikean. Myös jokapäiväisen arjen toimimattomuus, edelleenkin koulutuksen puute, huonot työmahdollisuudet ja eriarvoiset olot kaupungeissa ja maaseudulla vaikeuttavat vakauden vahvistamista. Kysymys on myös siitä, miten voidaan luoda paikallisen yhteiskunnan ehdoin ja elementein uskottavuutta omiin turvallisuusratkaisuihin, hallintoon ja palveluihin. Luottamuksen synnyttäminen vie kauan, mutta sen menettäminen tapahtuu kovin helposti.

Tammikuun lopun Lontoon suuri Afganistan-konferenssi päättyi näkemykseen, ettei Afganistanin tilannetta ratkaista vain lisäämällä sotilaita — tähän on ihan helppo yhtyä — tarvitaan myös muita ratkaisuja. Kriisi on luonteeltaan poliittinen, eikä siihen ei ole olemassa pelkästään sotilaallista ratkaisua. Toisaalta arkea, hyvää arkea paikallisille ei myöskään saada aikaan ilman sotilaita.

Jo syksyllä Isaf-operaation komentaja kenraali McChrystal esitteli oman arvionsa toiminnan tehostamisesta. Lontoon kokous kohdisti oman linjansa tammikuun lopussa yhä vaikuttavampien tekojen suuntaan: havitellaan oikeaa turvallisuusvastuun siirtoaikataulua, rakennetaan sovintoprosessia ja toimintalinjoja entisten taistelijoiden sopeuttamiseksi siviiliyhteiskuntaan ja tätä varten luodaan rahasto. Tärkeä laajempi tavoite on Afganistan—Pakistan-alueen tukiryhmä. Erityisen hyvänä on nähtävä tämä kokonaisuus, sillä on pidettävä koko ajan mielessä se, että Afganistanin kriisiä ruokkii eteläinen epävakaus. Siellä on sekä pakolaisuutta että muita arjen elementtejä, jotka ylläpitävät tätä tilannetta myös.

Afganistanin kriisiä ratkaistaessa on ymmärrettävä paikallisen elämän peruslähtökohta: oman ideologian ja kulttuurin tarjoaminen ratkaisuksi heimojen tarpeisiin ei tuo ratkaisua yhteiskunnan kestävälle tervehtymiselle. Länsimaisen vientipaketin vieminen suoraan sellaisenaan ei toimi. Sekä siviilikriisinhallinnassa että kehitysyhteistyössä on opittava löytämään oleellinen sieltä seudulta ja vahvistamaan sitä. Lontoon lääkkeistä erityisesti reintegraatio ja sovittelun tie herättävät toivoa. Suomen tuleekin aktiivisesti pitää esillä kansainvälisissä yhteistyöverkostoissa meidän rauhanneuvottelijoitamme yhtenä vahvana elementtinä neuvottelujen rakentamisessa ja ratkaisemisessa.

Tässä keskustelussa ja päättäessämme Afganistanin asiasta on asioista myös voitava puhua oikeilla nimillä. Helmikuun alussa Ruotsi menetti kaksi rauhanturvaajaa. Samassa tilanteessa loukkaantui kolmas ruotsalainen ja afganistanilainen tulkki kuoli. Tapahtuman jälkeen erityisesti Ruotsissa on keskusteltu, onko Afganistanissa ruotsalaisittain sotatila vai mistä on kysymys. Virallisen kannan tiedämme, se kallistuu kriisinhallintaoperaatioon, mutta Puolustusvoimain komentaja Sverker Göranson on Dagens Nyheterin mukaan todennut: "Me olemme sodassa ja tiedämme, että takaiskuja tulee."

Suomessa olemme myös kerran olleet suruviestin äärellä, ja keskustelu Suomen asemasta Afganistanin sodassa on aiheellisesti myös huulilla, ja sen tulee olla huulilla myös nyt. Tasavallan presidentti on todennut, että suomalaisjoukkojen tilanne Afganistanissa on sodan tapainen, vaikkei Suomi ole juridisesti mukana sodassa. Viimeistään nyt Helmandin maakunnassa aloitetun hyökkäyksen tulisi avata silmämme näkemään, että Afganistanissa todella käydään sotaa. Me olemme siellä tavalla ja toisella mukana, eikä voida ihan pelkästään kaunistella asiaa puhumalla kriisinhallintaoperaatiosta.

Sain kirjeen nuorelta reserviläiseltä. Hän kysyi: "Minkä pitäisi muuttua, jotta Afganistanin toimintaa sanottaisiin sodaksi? Onko mahdollista, että emme ole vielä sopeutuneet ajatukseen sodasta, jossa Suomikin on mukana?"

Arvoisa puhemies! Suomessa tähän asti tehtyjen poliittisten päätösten perusteella on mahdollista lähettää kaikkiaan 145 sotilasta kriisinhallintatehtäviin. Selonteko osaltaan jäi ajastaan jälkeen viime viikon laajemman hyökkäyksen jälkeen. Suomen ei tule lisätä eikä lähettää joukkoja laajennettuun, hyökkäävään sotilastoimintaan. Osuus turvallisuustyöstä sotilaallisen kriisinhallinnan keinoin kehitysyhteistyön ja siviilihallinnan onnistumiseksi tulee kantaa vastuullisesti loppuun.


Pentti Oinonen (ps):

Arvoisa puhemies! Siellä, missä suomalainen sinibaretti aikoinaan oli, hän oli tiukasti puolueeton. Näin oli esimerkiksi Balkanilla, Lähi-idässä ja Kyproksella jopa vuosikymmeniä kestäneissä rauhanturvaoperaatioissa.

Afganistania ei tällä listalla ole, koska Suomi ei ole Afganistanissa turvaamassa rauhaa, vaan tukemassa vieraan vallan asettamaa afgaanihallitusta, hallitusta, jota syytettiin karkeasta vaalivilpistä presidentinvaalien yhteydessä. Enpä malta olla tässä yhteydessä muistuttamatta, että Suomen kansa sai näytteen kotimaisesta vaalivilungista eräiden poliitikkojemme vaalirahoitussotkuja seuratessaan.

Naton suurhyökkäys 15 000 miehen voimin eteläisessä Afganistanissa viimeistään aukaisi kansamme silmät ja osoitti, että Afganistanissa ei ole käynnissä rauhanturvaamisoperaatio, jossa tarkoituksessa joukkomme sinne alun perin lähetettiin.

Arvoisat puolustusministeri Häkämies ja ulkoministeri Stubb, koska lakkaatte salaamasta totuutta ja kerrotte Suomen kansalle rehellisesti sen, että olemme Afganistanissa mukana sotilasoperaatiossa Naton rinnalla?

Afganistan-selonteon mukaan hallitus haluaa lähettää 50 lisäsotilasta sotilaallisen kriisinhallinnan nimissä maan pohjoisosiin. Se on Suomen vastaus Yhdysvaltain johtaman Nato-liittouman lähettämään pyyntöön saada lisää joukkoja surkeasti sujuvaan sotaansa. Kokoomuksen liituraitaministerit puolestaan haluavat ylläpitää lämpimiä suhteita Natoon ja Yhdysvaltoihin, joten Suomen istuvan hallituksen vastaus Naton kosintaan on innokas "kyllä".

Arvoisa puhemies! Perussuomalaiset ihmettelevät hallituksen menettelytapoja ja ulostuloa lisäjoukkojen lähettämisessä. Presidentti ja hallitus ovat jo hyväksyneet 50 hengen lisäyksen, mutta vasta nyt asia tuodaan eduskunnan käsiteltäväksi. Ministeri Stubb oli jo 3.—4. joulukuuta 2009 pidetyssä Isaf-kokouksessa luvannut Suomelta lisää joukkoja Afganistaniin. Eli tämänpäiväisillä edustajien kannanotoilla selontekoon ei ole mitään merkitystä. Voidaan vain todeta, että näin on Stubb päättänyt ja lasku tulee perässä.

Perussuomalaiset eivät kannata Afganistanissa olevien sotilaiden määrän kasvattamista. Me emme näe syytä, miksi Suomen pitäisi sotia muiden maiden sotia. Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin takki auki, kuten Neuvostoliitto aikoinaan, ja se tulee sodan häviämään. Afganistania ei voiteta sotimalla. Afganistanissa sotiminen ei ole halpaa lystiä. Se tulee kalliiksi suomalaiselle veronmaksajalle aikana, jolloin rahasta on muutenkin tiukkaa. Sotilaallisen kriisinhallinnan nimissä Afganistaniin käytettävät 33 miljoonaa euroa sekä muut sinne suuntautuvat kymmenet miljoonat eurot olisivat tarpeen omien Puolustusvoimiemme menojen kattamiseksi.

Arvoisa puhemies! Perussuomalaisten mielestä Afganistanin operaatiossa alkaa olla enemmänkin kyse siitä, miten saamme joukkomme kunnialla sieltä pois. On valitettavasti vain ajan kysymys, koska yhä levottomammaksi muuttuneesta Afganistanin pohjoisosasta, jossa suomalaisten asemat sijaitsevat, alkaa tulla suruviestejä kotimaahan ja suomalaisia tuodaan kotiin sinkkiarkuissa.

Arvoisat ministerit! Ette ole tekemässä Nato-joukkojen kanssa uutta Rambo-sotaelokuvaa, vaan pelaatte poliittista peliä, jossa pelinappuloina ovat suomalaiset sotilaat. Perussuomalaiset eivät halua pelata ihmishengillä miellyttääkseen Naton kenraaleja.


Alexander Stubb (kok):

Arvoisa herra puhemies! En halunnut varsinaista vastauspuheenvuoroa, ihan vaan pöytäkirjaa varten pieni korjaus.

Ed. Pentti Oinonen väitti, että Suomen ulkoministeri olisi Isaf-kokouksessa 3.—4.12. luvannut lisäjoukkoja. Tämä väite ei kerta kaikkiaan pidä paikkaansa, (Ed. Laakso: Oliko se jo aikaisemmin?) ei kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Puhuin silloin siitä mahdollisuudesta, että voimme nostaa määrän 120:stä siihen 145:een, joka meillä siinä vaiheessa jo päätöksessä oli, niin sanotuissa omeleteissa. Eli yhtään lisäjoukkoa ohi sen, mistä olimme jo sopineet, en siinä Isaf-kokouksessa luvannut.


Jyri Häkämies (kok):

Arvoisa puhemies! Täällä on useissa ryhmäpuheenvuoroissa perusteltu sitä, miksi Afganistanissa on kriisinhallintaoperaatio ja miksi Suomi on siinä mukana. Itse kuulin hyvän perustelun joulukuussa, kun olin tutustumassa olosuhteisiin siellä. Olimme matkalla, kun ajoneuvomme kuljettaja nähdessään pikkutyttöjä matkalla kouluun, totesi, että tämän vuoksi minä olen täällä, turvaamassa ja mahdollistamassa tyttöjen kouluunmenoa. Ihmisoikeudet ovat keskeisin lähtökohta, miksi Suomi on tässä operaatiossa mukana, ennen kaikkea naisten ja tyttöjen ihmisoikeudet. Toiseksi, olemme mukana hillitsemässä terrorismia, ja kolmanneksi, hyvin vakava haaste on myöskin huumetuotannon hillitseminen.

Kaiken kaikkiaan olemme tilanteessa, jossa tämä kriisinhallintaoperaatio on saanut strategian, strategian, johon eri osapuolet hyvin vahvasti sitoutuvat ja yhtyvät — itse ainakin koin näin pari viikkoa sitten, kun Isaf-maiden puolustusministerit olivat koolla. Se strategia jakautuu kahteen linjaan: yhtäältä turvallisuusviranomaisten, armeijan ja poliisin, kouluttamiseen ja kehittämiseen ja toisaalta paikallisen väestön suojelemiseen. Nämä ovat ne päälinjat, joihin ollaan sitoutuneita ja joita mielestäni myöskin tämä Suomen esitys ja tulevat linjaukset hyvin noudattavat.

Äärimmäisen tärkeä tekijä tässä toiminnassa on siviiliuhrien välttäminen. Tuota näkemystä ei voi kyllin korostaa, ja pitää vain toivoa, että siinä onnistutaan. Operaation komentaja kenraali McChrystal kiteytti tämän näkemyksen tuossa kokouksessa pari viikkoa sitten toteamalla, että puoli vuotta sitten hän arvioi, että me voimme onnistua, nyt hän arvioi, että me onnistumme. Tähän näkemykseen on yhtyminen. Toivon mukaan näin tapahtuu.

Muutama huomio Suomen osallistumisesta. Niin kuin hyvin tiedetään, tässä esityksessä lähdetään siitä, että ensi vaiheessa täytämme tuon jo nykyisenkin mandaatin mahdollistaman 145 rauhanturvaajan määrän, ja tuossa tavoitteessa ensisijaista on se, että me saamme nuo afgaaniarmeijan kouluttajapaikat täytettyä, ja sitten asteittain määrää lisätään 195:een. Hyvin huomionarvoista on se, että meidän toimintatapamme tuossa operaatiossa on selkeästi muuttunut. Aikaisemmin se perustui tämmöiseen partiointiin, kun sen sijaan nyt jatkossa se perustuu entistä voimakkaammin siihen, että tuetaan afgaanien omaa armeijaa. He ovat niin kuin ensisijaisessa vastuussa, ja meidän joukkojemme tehtävä on auttaa suunnittelussa ja tukea muutoinkin.

Tärkeää on todeta se, niin kuin esimerkiksi ulkoministeri totesi jo, että turvallisuustilanne on kehittynyt huonompaan suuntaan. Kukaan ei pysty positiivisia arvioita lonkalta heittämään. Lienee niin, että tämä joukkojen määrän lisäys näkyy turvallisuuden lisääntymisenä, mutta epäiltävissä on toki myöskin se, että se lisää myöskin yhteydenottoja, kun toiminta tältä osin aktivoituu.

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että yhteistyömme Ruotsin kanssa, jonka alaisessa Prt:ssä olemme, on sujunut erinomaisen hyvin. Tuo yhteistyö on niin hyvää kuin se olla voi. Nyt parhaillaan sitten käydään keskusteluja Saksan kanssa, joka on tuon koko alueen johtoroolissa, ja Ruotsin kanssa siitä, mikä on tämä tuleva konsepti. On mahdollista, että pohjoismainen yhteistyö tästä edelleenkin syvenee Norjan suuntaan. Sitä kehitystä ainakin tässä vaiheessa voisi myönteisesti odottaa: pohjoismaisen yhteistyön kautta on saavutettavissa monenlaisia hyötyjä ja varmasti myöskin toiminnan tehostamista ja säästöjä.

Aivan lopuksi totean, että me panostamme aivan erinomaisen tärkeällä sijalla rauhanturvaajien turvallisuuteen. Se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että kaikessa toiminnassa otetaan turvallisuusnäkökohta ensimmäisenä huomioon. Me olemme panostaneet materiaalissa panssaroituihin ajoneuvoihin, pimeänäkökykyyn jne. Se on äärimmäisen tärkeätä. Eli tässä mielessä teemme kaikkemme, ja se on aivan ensisijaista, että riskit eivät toteutuisi.

Edelleen on sanottava, että tuo operaatio on niin vaativa, että me panostamme entistä enemmän — ja on syytäkin — tähän jälkihoitoon. Sen jälkeen, kun sieltä sitten kotiin palataan, on tärkeätä, että rauhanturvaajia tuetaan niin, että se paluu sujuisi hyvin.

Nyt käymme debattiin enintään minuutin mittaisilla puheenvuoroilla.


Markku Laukkanen (kesk):

Arvoisa herra puhemies! Tämän koko Isaf-operaation tarkoitushan on tehdä itse asiassa se operaatio tarpeettomaksi ja pyrkiä siihen, että kansainväliset joukot voivat tukea nyt tämän uuden toimintatavan myötä afgaanisotilaita niin, että he hoitaisivat tätä kriisiä omassa maassaan, ja myöhemmin siirtää koko vastuu myös afgaanien omalle siviilihallinnolle. Mutta kyse onkin — kaikissa Isaf-maissahan käydään vakavaa keskustelua siitä — siitä exitistä, milloin tämä voisi olla mahdollista, tämä transitio. Eli tästä olisi vielä hyvä kuulla hallituksen näkemyksiä, voisiko se onnistua lähivuosina, viimeistään vuoteen 2015 mennessä, koska tästä kotiinpaluusta puhutaan.

Toinen kysymys liittyy tähän operaatioiden luonteeseen. Onko nyt selkeästi operaatioiden luonne muuttumassa niistä operaatioista, mihin me olemme tähän mennessä osallistuneet? Kuten ministeri Häkämies sanoo, lähtökohtana on se, että nyt me tulemme jatkossa tukemaan entistä selkeämmin afgaanisotilaiden toimintoja. Voidaanko katsoa, että tämä on selkeästi myöskin (Puhemies: Minuutti!) tämmöistä defensiivistä?

Jos puhemies sallii, niin lyhyt kysymys vielä ed. Kiljuselle: Tehkää nyt selväksi meille, mitä tarkoittaa demareiden kriittinen suhtautuminen tähän joukkojen lähettämiseen, koska tavoitteena on — kuten meillä on aina ollut — laaja kansallinen yhteisymmärrys näissä asioissa. (Puhemies: Minuutti!) Oletteko te mukana tässä vaiko ette?


Pertti Salolainen (kok):

Herra puhemies! Kiinnitän huomiota tähän samaan asiaan, mihin ed. Laukkanen kiinnitti huomiota. Mutta kyllä tulkitsen sillä tavalla, että hallituspuolueet ja sosialidemokraatit ovat tämän esityksen takana. Tämä on minun tulkintani tästä tilanteesta, ja jos olen väärässä, niin toivon, että sitten sosialidemokraatit oikaisevat.

Mitä tulee ed. Pentti Oinosen puheenvuoroon, niin ihan eduskunnan vaikutusmahdollisuuksien kannalta minun on pakko puuttua siihen toteamalla, että ei tätä asiaa ole päätetty. Asiahan on sillä tavalla, että jos esimerkiksi ulkoasiainvaliokunta yksimielisesti tulee siihen tulokseen, että se ei hyväksy tätä hallituksen linjausta, niin ei sinne lähde kyllä suomalaisia sotilaita. Ei tätä ole päätetty. Kyllä meidän täytyy pitää kiinni eduskunnan päätäntävallasta ja arvovallasta, ja meillä on kyllä mahdollisuus tähän asiaan vaikuttaa ihan perustavaa laatua olevalla tavalla. Aina täytyy korostaa eduskunnan arvovaltaa.


Kimmo Kiljunen (sd):

Arvoisa puhemies! Käytännössä kaikissa puheenvuoroissa, joita täällä käytettiin, kiinnitettiin huomio siihen, että Afganistanin ongelmia ei sotilaallisella läsnäololla ratkaista: tarvitaan ponnisteluja köyhyyden voittamiseksi. Kehitystyö on tietenkin se ykkösasia, johon kansainvälisen yhteisön tulee panostaa. Hallituksen prioriteetit näyttävät kuitenkin olevan, kuten ulkoministeri Stubb tuossa kuvasi, sellaiset, että jonkin verran lisätään kehitysyhteistyötä, siviilikriisinhallinnan puolella nostetaan henkilökunnan määrä 25:stä 30:een. Samanaikaisesti kuitenkin sotilaallisella puolella sitä ollaan valmiita nostamaan siitä 145:stä — se on se aikaisempi päätös — 195:een. Eli reilusti panostetaan enemmän tälle sotilaalliselle puolelle eikä sille puolelle, mihin tosiasiassa pitäisi voimavaroja pistää.

Tämä on näkemys sosiaalidemokraattien kriittisessä kyllä-vastauksessa: Me näemme, että tämän 50 sotilaan lisääminen sinne tai tänne ei olennaisesti muuta tätä suomalaisten läsnäoloa siellä, mutta me haluaisimme nähdä, että hallitus vakavasti panostaisi nimenomaan köyhyyden ongelmiin ja kehitysyhteistyöhön (Puhemies: Minuutti!) Afganistanissa ja vähemmän sotilaalliselle puolelle.


Jaakko Laakso (vas):

Herra puhemies! On mielenkiintoista kuulla, että kun kokoomus on itse asiassa vuodesta toiseen arvostellut presidentti Halosta ja hänen toimintaansa, niin nyt presidentti Halosen toiminta tässä yhteydessä saa kokoomukselta kiitosta. On sanottava selkeästi ja suoraan, että ilman presidentti Halosen toimintaa Suomi olisi paljon syvemmällä Afganistanin sisällissodassa. Presidentti Halonen on pitänyt huolta siitä, että ne toiveet, mitä kokoomuslaiset, ennen kaikkea kokoomusministerit, ovat esittäneet, eivät ole tulleet toteutetuiksi.

Vasemmistoliitto katsoo kuitenkin, että jo nyt Suomi on liian syvällä tässä sodassa, ja siksi me esitämme tämän operaation muuttamista sotilasoperaatiosta siviilioperaatioksi. Aika kummalliselta tuntuu tämä juridinen mystifiointi siitä, onko Suomi sodassa vai ei. Luoti, joka osuu suomalaiseen, ei tiedä eikä myöskään kysy sitä, onko Suomi sodassa, mutta luoti tappaa joka tapauksessa.


Pekka Haavisto (vihr):

Arvoisa puhemies! Olisi ollut hyvä, jos myös ministeri Väyrynen olisi ollut täällä vakuuttamassa innostustaan lisätä kehitysyhteistyötä Afganistanin kanssa, koska mielestäni olisi hyvin tärkeää, että kehitysyhteistyöpanostuksella tehtäisiin siellä enemmän.

Mutta olisin puuttunut tähän rauhanturvatoimintaan ja sen suhteeseen Afganistanin hallitukseen. Yleensähän rauhanturvatoiminnan perusta on, että on olemassa rauha, jota turvataan. Tätä valitettavasti ei Afganistanissa tällä hetkellä ole. Ei ole sellaista sopimusta, jota valvottaisiin, sopimuksen osapuolia, osapuolia jotka olisivat siihen sitoutuneet. Mielestäni tässä on se perustavanlaatuinen ongelma.

Yhdyn kyllä niihin, jotka miettivät vähän sitä, onko tavoitettu Etelä-Afganistanin pataani-, paštuheimolaisia, onko tehty riittävästi työtä sen eteen, että nämä saataisiin myöskin heimona mukaan laajempaan rauhansopimukseen. Kun hallitus sanoo siellä, että nyt neuvotellaan Hekmatyarin sissipäällikön kanssa, niin kahdeksan vuotta sitten olin siellä ja silloinkin sanottiin, että neuvotellaan Hekmatyarin kanssa. Hitaita ovat hallituksen kiireet tämän rauhan (Puhemies: Minuutti!) ja sovinnon laajentamisessa siellä.


Sari Palm (kd):

Arvoisa puhemies! Tässä puheita kuunnellessa herää kyllä kysymys siitä, ruokkiiko tämä nyt toteutettava sotilaallisen kriisinhallinnan toimintataktiikka ja operaatio esimerkiksi siellä etelässä epävakautta ja sitä naisten ja lasten turvattomuutta ikään kuin uudelleen ja enemmän.

Toisaalta olen pohtinut sitä, että jos me määrittelemme tarkan exit-ajan, niin tarjoaako se ikään kuin tarjottimella mahdollisuuden paikallisille kapinallisille odottaa kätköissään, kun länsi alkaa vetäytyä.

Mutta varsinaisen kysymyksen ministereille kohdistaisin koskien afgaaniarmeijaa. Ymmärtääkseni tavoite on, että se kolmin—nelinkertaistaa miehistökokonsa ihan mahdollisimman pian, ja siksi kysyisinkin nyt, voitteko vähän tässä salissa meidän kansalaisten kuullen kuvailla, miten itse asiassa afgaaniarmeija voi. Mikä on sen toimintakyky, mikä sitä motivoi, mikä on koulutettavuus, ja onko afgaaniarmeijalla esimerkiksi ongelmia? (Puhemies: Minuutti!) Itselleni tulee mieleen, että kun ollaan sellaisilla huumemarkkinoilla, niin vaikuttaako esimerkiksi huumemaailma siihen armeijaan.


Pentti Oinonen (ps):

Arvoisa puhemies! Tämä konflikti ei ole pelkästään sotilaallinen, vaan myös kulttuurillinen. Sopii kysyä, onko länsimaiseen demokratiakäsitykseen nojautuva hallinto ainut oikea ja autuaaksi tekevä ratkaisu Afganistanissa. Tulisiko meidän kunnioittaa enemmän afgaanien omia kulttuuri- ja demokratiakäsityksiä? Kukapa suomalainen tykkäisi siitä, että jostain meille vieraasta kulttuuripiiristä tultaisiin aseistetuin joukoin sanomaan, että teidän tulisi hallita kansaanne, kuten me hallitsemme omaamme.

Arvoisa ministeri, minulle on jäänyt epäselväksi, miksi tässä operaatiossa ei toimita YK:n alaisuudessa vaan ollaan maailmanpoliisi Naton alaisena. YK:lla olisi perinteisesti enemmän annettavaa rauhanomaisissa rauhanturvaamisoperaatioissa kuin Natolla.


Juha Korkeaoja (kesk):

Arvoisa puhemies! Täällä on kiinnitetty huomiota siihen, mikä on eduskunnan rooli tässä prosessissa. Meidän rauhaturvalainsäädännön perusidea on se, että kaikki valtiopäättäjät, valtioneuvosto, presidentti ja eduskunta, ovat tässä päätöksenteossa mukana. On sanottu, että tarvitaan tämä rauhanturvapäätös, koska kysymys on sotilaiden lähettämisestä vaarallisiin tehtäviin, että se on kolmen lukon takana. Näin tämä eduskunnan rooli on käsitettävä sillä tavalla, että olemme yksi näistä lukoista. Sen takia meidän on täällä suhtauduttava asiaan sillä tavalla, että käytämme sitä mahdollisuutta, mitä valiokuntien asiantuntijakuulemiset tarjoavat jne., ja erittäin vakavasti ja syvällisesti käsittelemme tämän asian ja teemme omat johtopäätökset.

Tässä on eräissä puheenvuoroissa vedottu (Puhemies: Minuutti!) presidenttiin tai valtioneuvostoon, ja tässä suhteessa on syytä, että me toimimme itsenäisesti ja katsomme omista lähtökohdistamme tämän päätöksen.


Olli Nepponen (kok):

Arvoisa puhemies! Afganistanin vaikea tilanne olisi helposti ratkaistavissa meidän osaltamme: vetäydytään pois. Mutta meidän on tunnettava vastuumme. Nyt ensimmäisen kerran kansainvälisellä yhteisöllä on selkeä strategia, jossa me olemme mukana. Ja tähän liittyy kiinteästi Suomen osalta se, että me lisäämme kehitysyhteistyötä, siviilikriisinhallintaa, mutta tässä vaiheessa tarvitaan myöskin sotilaallista läsnäoloa vielä lisää, jotta näiden muiden on helpompi toimia.

Olen vahvasti sitä mieltä, että vielä pitäisi pystyä keskustelemaan, voimmeko lisätä kehitysyhteistyöpanoksia, ja samalla muistutan siitä, että jo tämän vuoden budjettia hyväksyttäessä eduskunta panosti lisää kriisinhallintatehtävissä olevien sotilaiden turvallisuuteen lisäämällä eduskunnan toimenpitein määrärahoja juuri niihin, mihinkä ministeri viittasi.


Antti Kalliomäki (sd):

Herra puhemies! Miksi Suomi on Afganistanissa? Ministeri vastasi, että kansainvälisellä yhteisöllä ei kerta kaikkiaan ole muuta mahdollisuutta. Sen voi tietysti sanoa kyllä lyhyesti myöskin viidellä sanalla: oman etumme vuoksi olemme siellä.

Omalla edullahan on taipumus ohjata turvallisuuspoliittista päätöksentekoa niin meillä kuin muuallakin. Hyviä syitä ovat tietysti humanitäärinen huoli, demokratian puolustaminen taikka korruption, terrorismin kitkeminen, mutta ne yksin eivät olisi vieneet Suomea tuonne. Sitten pitää sanoa, että oma etu tarkoittaa kyllä nimenomaan turvallisuutta ja vakautta, joka on sama meille ja kansainväliselle yhteisölle. Mutta tähän kritiikkipuoleen on sen verran sanottava, että kyllä omaan etuun kovin helposti liittyy sitten myöskin suurvaltapoliittisia siivuja osana kansainvälistä yhteisöä, myöskin YK:n toimintaa, ja pitää muistaa, että Afganistan (Puhemies: Minuutti!) ei ole ainoa avainvaltio, vaan Pakistan ehkä vielä enemmän, kun katsotaan kokonaisuutta.


Erkki Pulliainen (vihr):

Arvoisa puhemies! Kiinnitän huomiota tähän terminologiaan. Ed. Palm jo ryhmäpuheenvuorossaan kiinnitti huomiota siihen, että ruotsalainen kenraali Göranson totesi, että olemme sodassa, jossa pitää myöskin ottaa huomioon takapakit.

Arvoisa puolustusministerimme, kysyn teiltä — tai tietysti ulkoministerille ihan yhtä hyvin tämä sama kysymys — onko meillä, kun olemme siellä yhteisillä rintamilla, jos näin voi sanoa, asennoitumisessa jokin ero ruotsalaisiin ja mikä merkitys sillä on sen toiminnan kannalta, millä edellytyksillä ja odotuksilla siellä ollaan.


Inkeri Kerola (kesk):

Arvoisa herra puhemies! Eduskunnassa on paljon sellaisia asioita, joissa joudumme tekemään päätöksiä kovan luottamuksen perusteella. Minusta tässä on nyt se paikka. Ministerit ovat paljon vartijoina plus kaikki ne, jotka ovat käyneet paikan päällä täällä Afganistanissa toteamassa tilanteen ja ympäristön, mihin olemme lähettämässä joukkojamme.

Pidän tärkeänä sitä, että Suomi antaa oman siivunsa maailmanlaajuisen turvallisuuden ja vakauden turvaamiseen sekä rikollisuuden torjumiseen. Jos tällaiset uhkat rajojemme ulkopuolelta tulevat, niin näen oman osuutemme tärkeyden tässä asiassa. Haluan yhtyä niihin, jotka ovat korostaneet tässä yhteydessä etenemistä siviili- ja kehitysyhteistyön kärki edellä. Itsekin näen, että meidän on edettävä nimenomaan tämän osaamisen pohjalta.


Juha Hakola (kok):

Arvoisa puhemies! Keskeistä kokonaisuudessa on löytää yhteinen kansainvälinen ratkaisu, tai jos ei ratkaisu, niin ainakin näkemys. Täällä on nyt vahvasti tuotu lännen roolia, Nato-joukkojen, Isaf-joukkojen roolia, esille. Kysyisin ministeriltä: mikä on näkemyksenne mukaan tällä hetkellä Venäjän rooli tässä kokonaisuudessa? Olen antanut itselleni kertoa, että Venäjällä on kuitenkin kohtuullisen paljon mielenkiintoa tukea tietyllä tavalla myöskin tätä koko prosessia.

Toisena jatkokysymyksenä vielä tähän: Münchenin Wehrkundessa myöskin Kiina ulkoministerinsä suulla toi esille sitä, että he haluaisivat olla ratkomassa kansainvälisiä kriisipesäkkeitä. Onko tällaisia avauksia tuotu keskusteluun mukaan?


Annika Lapintie (vas):

Arvoisa puhemies! Suomen ei tule lähettää lisää sotilaita Afganistaniin.

Vuonna 2005 nuorimpana kansanedustajana Afganistanin parlamenttiin valittiin Malalai Joya, ja nyt hän toteaa, tämä tunnetuin naisparlamentaarikko, että toive demokraattisesta Afganistanista on mennyttä ja syynä on länsimaiden tukema presidentti Karzain hirmuhallinto ja Naton brutaali miehitys. Kovia sanoja.

Afganistanissa ei rakenneta demokratiaa. Siellä pönkitetään diktatuuria, vaalivilppiä ja silmitöntä korruptiota. Presidentti Karzain Afganistanissa voi kuolemantuomion saada jumalanpilkasta. YK:n raportin mukaan puolet naisvangeista istuu tuomiotaan sharian rikkomisesta tai muista moraalirikoksista. Kysyn:

Miksi Suomi tukee tällaista hallitusta? Miten kauan pitää odottaa, ennen kuin kokoomusministereille kasvaa sellaiset korvat, että kuullaan Afganistanin naisia ja kuullaan paikallista tunnettua parlamentaarikkoa? Minkä takia te vain kuuntelette USA:n ja amerikkalaisten pyyntöä?


Aila Paloniemi (kesk):

Arvoisa puhemies! Kun puhutaan Afganistanin tilanteesta ja arvioidaan sitä, on arvioitava myös Pakistanin tilannetta. Siellähän turvallisuustilanne on heikentynyt koko ajan. Onkin pelättävissä, että taistelut hallituksen eli lännen ja paštujen, jotka asuvat rajan molemmin puolin, välillä laajenevat Pakistaniin, niin kuin osittain on jo tapahtunutkin. Se olisi monta kertaa pahempi ongelma, sillä Pakistan on ydinasevalta, kuten tiedämme.

Radikaali hallitus Pakistanissa ja huonot suhteet Intiaan, jonka kanssa se on sotinut jo kolme kertaa, on aivan varmasti koko alueen pahin kauhuskenaario. Kysynkin ministereiltä, miten te arvioitte Pakistanin tilanteen kehittymistä.


Reijo Kallio (sd):

Arvoisa puhemies! On hyvä pohdiskella sitä, miksi me olemme mukana Afganistanissa. Ministeri Stubbin vastauksena oli turvallisuus ja vakaus, huumeet ja siihen liittyvä rikollisuus sekä vastuunkanto, hyviä pointteja kaikki. Mutta vaikka tällaista positiivista kehitystä on tapahtunutkin esimerkiksi koulutuksen ja terveydenhuollon osalta, niin turvallisuustilanne Afganistanissa on edelleen äärettömän heikko, ja sisäinen turvallisuus on kuitenkin perusedellytys niin talouden kuin ihmisten toimeentulon kehittymiselle.

Mitä tulee vielä näihin huumeisiin ja huumetuotantoon, niin minulla on valitettavasti se käsitys, että vuoden 2001 jälkeen ei juurikaan ole positiivista kehitystä tapahtunut. Erään käytettävissä olevan tilaston mukaan oopiumin tuotannosta 94 prosenttia tulee Afganistanista, ja yhä enemmän myöskin Afganistanissa jalostetaan oopiumia heroiiniksi ja morfiiniksi, koska niitä on tietysti huomattavasti helpompi viedä eteenpäin. Eli miksi tämä pureutuminen tähän huumekysymykseen, huumeongelmaan, on näin hampaatonta? Mikä on se perimmäinen syy? Näillä on kuitenkin hyvin tuhoisia vaikutuksia eri kansalaisiin ympäri maailmaa.


Markku Rossi (kesk):

Arvoisa herra puhemies! Oli erittäin tärkeää kuulla ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Salolaisen lausunto siitä, että me emme ole ajopuuna Afganistanin tilanteessa vaan Suomen eduskunta päättää valtiojohdon esityksestä, mitä me teemme. Siksi myös kriittinen arviointi on kaiken aikaa paikallaan. Kysymys kuuluukin juuri tästä, mikä se aikaikkuna sitten on. Puhutaanko kuukausista, vuosista vai kenties vuosikymmenistä? Eli ulkoministeri Stubb, jos olemme siinä tilanteessa vuonna 2015, että tilanne ei ole selkiytynyt, jatkuuko operaatio vuoteen 2020 jne.?

Toinen kysymys on sitten se, miten siviilikriisinhallintaan voidaan panostaa. Kuopiossa on alkanut erinomainen koulutus juuri poliisin ja syyttäjäviranomaisten puitteissa. Siinä on sitä panostuksen paikkaa, enkä nyt juuri sen vuoksi puhu, että se on Kuopiossa, vaan oikeastikin todellakin on mahdollisuus toteuttaa sellaista työtä, jolla saadaan sitten oikeasti edistystä aikaan niiden ihmisoikeuksien kannalta, joista meidän pitää kyllä pitää huolta.


Timo Kaunisto (kesk):

Arvoisa puhemies! Keskustelu Afganistanista kiertyy helposti sen ympärille, millä tavalla ylipäänsä voidaan tämän tyyppistä maata hallita. Sieltä on huonoja kokemuksia. Mutta meidän on muistettava, että tämä kriisi on sen laatuinen, että se on tämän kansainvälisen terrorismin osalta helposti laajenemassa Pakistaniin ja Intiaan, jotka ovat ydinasevaltioita, ja on kansainvälisen yhteisön velvollisuus kyllä rajoittaa tätä pyrkimystä ja saada tämä terrorismi kitkettyä.

Minusta on hyvä, että tässä Suomen osuudessa tästä kansainvälisen yhteisön osana tehtävästä työstä siviilikriisinhallinta ja siellä erityisesti kehitysyhteistyö painottuu. Siellä on nostettu esille maatalouden osuus. Olemme aikaisemmin kuulleet, että sotatalous on tuonut tämän huumekasvatuksen Afganistaniin, ei niinkään, että sillä olisi vahvoja perinteitä siellä ollut sitä ennen, ja nyt pitäisi saada tämä talous kääntymään myöskin rauhantalouteen, jotta Afganistanilla olisi jatkossa selviytymisen eväitä.


Anne Kalmari (kesk):

Arvoisa puhemies! Ed. Pentti Oinonen tuossa kyseli, kuka tykkäisi, että maamme järjestelmiin puututtaisiin. Jos olisimme samassa asemassa suomalaisina naisina, niin varmasti puuttuisin, jos lapseni, tyttölapseni, ei pääsisi kouluun, ja toivoisin, että siihen ulkopuolisetkin puuttuisivat. Hienoa, että nykyään afgaanitytöistä kolmasosa pääsee kouluun.

Asia, johon haluaisin selvyyttä: Kun viimeksi keskustelimme Afganistanista, puhuttiin, että siellä tarvitaan mieluummin juristeja ja lääkäreitä kuin kiväärimiehiä. Nyt kuitenkin surettaa, että jotenkin yhä enemmän afgaaniarmeijan tukena joudutaan olemaan. Ymmärrän toki, että ei siviilihallintoa voi kehittää, jos ei ole sotilaallista kriisinhallintaa, mutta pitääkö tämä linjaus yhä, mistä viimeksi puhuttiin?


Alexander Stubb (kok):

Arvoisa herra puhemies! Yritän vastata muutamiin kysymyksiin, jotka esitettiin.

Ehkä ensin haluaisin esittää kuitenkin kysymyksen ed. Kimmo Kiljuselle, oikeastaan kaksi kysymystä. En nyt oikein ymmärtänyt, kun te sanoitte tämän kriittisen ok:n. Siis tuetteko te tätä selontekoa ja Suomen linjausta vai ette? Tämä on sellainen kysymys, jossa ei voi olla niin sanotusti vain vähän raskaana. Toinen kysymys. En oikein ymmärtänyt, te annoitte jollain tavalla ymmärtää, että terroristien toiminta olisi se ainoa, joka ei olisi Afganistanissa korruptoitunutta. En ymmärtänyt sitä neljättä tai kolmatta kysymystä, jonka esititte. Olisin kiitollinen, jos voisitte sitä vähän täsmentää.

Sitten edustajille Lapintie ja Laakso. Te nostitte molemmat esille tämän naisparlamentaarikon. Nyt on, kuulkaa, asia kuitenkin niin, että jos talebanit olisivat edelleen siellä, jos Isaf-joukot eivät olisi siellä, niin tämä nainen ei olisi ollut parlamentissa, tämä nainen ei olisi puhunut, ja jos hän olisi kritisoinut talebaneja tällä tavalla, hän ei enää eläisi.

Ed. Laukkaselle ja ed. Rossille, jotka puhuivat siitä, mikä se päivämäärä on. Me emme voi sitä valitettavasti vielä tässä vaiheessa antaa, koska kukaan ei tarkalleen tiedä. Transitio tarkoittaa sitä, että nämä rauhallisemmat maakunnat siirretään vuosien 2010 ja 2011 vaihteessa afganistanilaisten vastuulle, ja sitten kolmen vuoden sisällä kaikki maakunnat. Jos tässä onnistutaan, niin mielestäni operaatio on onnistunut. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kansainvälinen läsnäolo lakkaa, vaan siellä jatketaan silloin edelleen. Mutta Suomi arvioi, kuten totesimme tuossa aikaisemmin, tilanteen uudestaan vuonna 2011.

Ed. Palm kysyi Afganistanin armeijan lisäyksistä. Tällä hetkellä joukkoja on noin 130 000, tavoitteena saada vuoden loppuun mennessä noin 170 000:een, siitä lähdetään sitten mahdollisesti kasvattamaan. Lopullista lukua meillä ei tässä vaiheessa ole. Tietyt ovat puhuneet jopa 300 000:sta, jotta saadaan vastuu kokonaisuudessaan siirrettyä.

Ed. Oinonen kysyi, miksi emme toimi YK:n alaisuudessa. Me toimimme siellä YK:n mandaatilla, YK:n mandaatilla, ja me toimimme siellä kolmessa kansainvälisessä yhteisössä, YK:ssa Unama-operaation pohjalla, EU:ssa Eupolissa ja sitten tässä Isaf-operaatiossa. Tämä on kokonaisvaltainen, minun mielestäni sanoin sen pariin kolmeen otteeseen omassa alustuspuheenvuorossani. Tämä ei todellakaan ole pelkästään Naton operaatio, vaan tämä on koko kansainvälisen yhteisön operaatio, jossa tuetaan Afganistania.

Haluaisin kiittää edustajia Kalliomäki, Kerola ja Kallio, jotka omasta mielestäni ainakin antoivat vahvan tukensa tälle linjaukselle, kuten myös ed. Haavisto, joka nosti esille kuusi pointtia.

Sitten on tämä ikuisuuskysymys siitä, ed. Pulliainen ja muutamat muut nostivat sen esille, olemmeko sodassa vai emme. (Puhemies: 3 minuuttia!) Tässä kyllä meidän näkemyksemme on yksiselitteisen selkeä, se, että Suomi ei, eli Suomi Suomena ei siellä pohjoisessa ole sodassa. Me olemme tehneet tarkkoja oikeudellisia analyysejä tästä, meidän sotilaallinen kriisinhallintaan osallistumisemme Afganistanissa ei ole rinnastettavissa aseellisen selkkauksen osapuolena toimimiseen. Tämä operaatio on normaali kriisinhallintaoperaatio, joskin huomattavasti ehkä vaikeampi kuin ne, missä me yleensä olemme mukana, mutta aseellisen selkkauksen osapuolena me emme ole, emmekä sitä kautta myöskään sodan osapuolena.


Jyri Häkämies (kok):

Arvoisa puhemies! Jatkaisin tuosta, mihin ulkoministeri Stubb jäi, eli siitä kysymyksestä, millä tavalla tuo tilanne siellä Afganistanissa määritellään ja aivan erityisesti tietysti siellä Pohjois-Afganistanissa, missä tilanne kyllä selkeästi poikkeaa etelän tilanteesta. Erään selityksen antaa rauhanturvaajien voimankäyttösäännöt, eli suomalainen rauhanturvaaja ei avaa tulta, suomalainen rauhanturvaaja voi käyttää voimaa itsesuojelutarkoituksessa tai tehtävän suorittamisen vuoksi. Mielestäni tämäkin kertoo siitä, että me olemme mukana kriisinhallintaoperaatiossa, vaikeassa, vaativassa ja vaarallisessa.

Toisekseen, ed. Laukkanen, kysymykseen siitä, mikä on se aikataulu, että turvallisuusvastuuta siirretään. Se on vaikea ennustaa, mutta selvästi kärsivällisyyttä kauhean pitkälle ei varmasti osallistuvilla mailla ole. Sen takia nyt panostukset ovat kasvamassa, ennen kaikkea odotukset afgaaniarmeijan omasta kehityksestä ja myöskin poliisin. Mutta tietysti se alue, jolla suomalaiset ruotsalaisten kanssa toimivat, on perinteisesti rauhallisempi, ja myöskin sillä alueella afgaanien oman armeijan kehitys on ollut parasta, eli tämä tietysti antaa varmasti aika lohdullisen näkymän siitä, että sillä alueella voitaisiin ensimmäisten joukossa tuo turvallisuusvastuu siirtää.

Kolmanteen kysymykseen, ed. Hakola, Venäjän osalta. On totta, että Venäjän ja Naton osalta keskusteluja on käyty ennen kaikkea näistä huoltoreiteistä, ja se on positiivinen asia. Huomenna, kun tapaan Venäjän kollegani, tämä Afganistanin kysymys on myöskin agendalla, ja varmasti heillä on näkemyksiä ja myöskin kokemuksia tuon operaation vaativuudesta ja siihen liittyvästä kärsivällisyydestä.

Otetaan vielä muutama vastauspuheenvuoro, tässä tuli kysymyksiä puolin ja toisin. Edustajat Kimmo Kiljunen, Laakso, Lapintie, Pentti Oinonen ja sitten mahdollisia vastauksia, minkä jälkeen siirrymme sitten puhujalistaan.


Kimmo Kiljunen (sd):

Arvoisa puhemies! Ministeri kysyi kahta kysymystä. Ensinnäkin, mitä tämä sosialidemokraattien "kriittinen kyllä" tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että me näemme itse asiassa tärkeämpänä kehitysyhteistyöpanoksen siviilipuolelle panostamisen kuin sotilaalliselle puolelle panostamisen, mutta tämä 50 sotilaan lisäys ei Suomen sotilaallisen läsnäolon kannalta muuta olennaisesti sitä tilannetta. Mutta me pidämme valitettavana, että hallitus panostaa ennen kaikkea nyt tähän sotilaalliseen puoleen ja selkeästi vähemmän siviilipuolelle.

Toinen kysymys, joka teillä oli, liittyi siihen hypoteettiseen pohdiskeluun, kun me usein lännessä arvioidessamme ääri-islamilaisia liikkeitä emme näe sitä, että nämä nauttivat ympäri maailman tukea aidosti, ja se tuki usein tulee siitä, että uskonnollisena liikkeenä ne ovat korruptiovapaita. Ne myöskin usein edustavat väestön köyhimpiä osia, ja nimenomaan mobilisoivat köyhintä väestönosaa myöskin sosiaalisilla ohjelmilla.

Kolmanneksi, niin kuin tässä Afganistanin tilanteessa, kuten ed. Haavistokin sanoi, talebanien kannatus on selkeästi pataaniväestö (Puhemies: Minuutti!), joka on valtaväestöä ollut siellä. Se on ikään kuin muodostunut tämmöiseksi kansalliseksi vastarintaliikkeeksi tietystä tuesta, jonka se saa. Tätä me halusimme kysyä, että jos se pitää paikkansa, niin nämä asiat täytyy tietysti arvioida myöskin tätä sotilaallista läsnäoloa mietittäessä.


Jaakko Laakso (vas):

Arvoisa herra puhemies! Tuntuu tietenkin oudolta, että Suomen ulkoministeri ei tunne lainkaan Afganistanin tunnetuimman naispoliitikon tarinaa. Tämä tarina on sikäli mielenkiintoinen, että hän ei pysty osallistumaan tällä hetkellä parlamentin toimintaan, ei vain siksi, että hän saa tappouhkauksia talebaneilta, vaan siksi, että hän saa tappouhkauksia muilta parlamentin jäseniltä. Eli tilanne on se, kuten hän itse sanoo, että naisten asema on yhtä huono kuin Taleban-hallinnon aikana, eräillä alueilla vieläkin huonompi.

Mutta tietenkin ydin, herra ulkoministeri, hänen puheessaan ja ehdotuksissaan on vuositolkulla ollut se, että kansainvälisen yhteisön sotilaallinen läsnäolo vaikeuttaa tilanteen ratkaisemista. Ja sen takia hän esittää vaatimuksen, että Yhdysvaltain ja Naton joukot on vedettävä pois ja että afganistanilaisten on itse annettava ratkaista omat asiansa. Se on hänen sanomansa kansainväliselle yhteisölle. Suosittelen teille, että (Puhemies: Minuutti!) seuraavan kerran tutustuisitte häneen ja jättäisitte esimerkiksi urheiluharrastukset vähän vähemmälle.


Annika Lapintie (vas):

Herra puhemies! Minäkin ihmettelen ulkoministeri Stubbin kantoja tässä. Silloin, kun Suomessa Suomen parlamentti päättää lähettää sotilaita kauas Afganistaniin Aasiaan, niin totta kai luonnollista on kuunnella niitä ihmisiä, joiden elämään ja kuolemaan meidän päätöksemme vaikuttavat. Ja itse olen tässä nyt lukenut Malalai Joyan kirjoituksen brittiläisestä Guardian-lehdestä, ja suosittelen teillekin. Siinä selkokielellä sanotaan, että toivotaan solidaarisuutta länsimailta, mutta ei sotilaita.

Sen lisäksi tämä sumuverho siitä, että me suomalaiset täällä parlamentissa lisäämme kehitysyhteistyötä, ei pidä ollenkaan paikkaansa. Nyt esitätte, hallitus, meille ratkaisua, jonka mukaan 80 prosenttia meidän lisäpanostuksestamme menisi sotilaille eikä suinkaan kehitysyhteistyöhön. Sotilaalliseen läsnäoloon 18 miljoonaa lisää (Puhemies: Minuutti!), kehitysyhteistyöhön vain 700 000 euroa.


Pentti Oinonen (ps):

Arvoisa puhemies! Kyllä se on, ministeri Stubb, niin, ettei YK:lla ole mitään ja paljonkaan sanomista Afganistan-operaatiossa. Kyllä se on Nato, joka siellä sanoo, mitä tehdään ja milloin tehdään.


Markku Laukkanen (kesk):

Arvoisa herra puhemies! Vielä lyhyesti. Valtioneuvosto yhdessä tasavallan presidentin kanssa valmisteli erittäin tasapainoisen selonteon, joka pitää sisällään erittäin merkittäviä uusia avauksia siviilikriisihallinnan puolella, poliisikoulutukseen, oikeus- ja syyttäjäkoulutukseen jne., (Ed. Lapintien välihuuto) ja sen lisäksi tämän — no, enimmillään, siis enimmillään — 50 sotilaan osallistumisen.

Tämä oli nyt vähän kohtuutonta meille muille, että sosialidemokraattien ryhmäpuhuja jätti vastauksen avoimeksi tähän keskeiseen kysymykseen. Tuetteko te tämän 50 lisäsotilaan lähettämistä sinne vaiko ette? Minä rohkenen tulkita täällä muiden sosialidemokraattisten puhujien, kuten ed. Kalliomäen ja Kallion puheenvuoron sellaiseksi, että olette siinä mukana. Tämä on meille vain hyvin tärkeä tieto, kun sitten valiokuntakäsittelyä ryhdymme tekemään, että säilyykö tämä pitkä kansallisen yksituumaisuuden linja tässä erittäin tärkeässä asiassa.


Juha Hakola (kok):

Arvoisa herra puhemies! Ensinnäkin on helppo yhtyä niihin näkemyksiin, että Afganistanissa on jo nyt tultu pitkä tie, mutta matkaa on toki vielä jäljellä. Afganistanissa tarvitaan nyt kansainvälisiä avustusjoukkoja ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Isaf-operaation hidas eteneminen kertoo siitä, että kansainvälisen yhteisön kokemat haasteet ovat monimuotoisia ja edellyttävät aivan uudenlaista lähestymistapaa. Tällaisena hetkenä on tärkeää pitää tavoitteet kirkkaana mielessä eikä antautua epätoivoon. Tämä vuosi on todella tärkeä afganistanilaisille, suomalaisille ja kaikille niille, jotka yrittävät vakauttaa konfliktia.

Muutama viikko sitten Lontoossa pidettiin kansainvälinen Afganistan-kokous. Yksi tuon kokouksen loppupäätelmä oli, että seuraavien viiden vuoden aikana vastuu Afganistanin turvallisuudesta siirretään asteittain maan hallitukselle ja turvallisuusviranomaisille. Tämä tarkoittaisi toisin sanoen sitä, että viiden vuoden kuluttua maan turvallisuus olisi pääosin afganistanilaisten itsensä käsissä. On kuitenkin todennäköistä, että Afganistanin turvallisuustilanne edellyttää muun avun ohella jonkinlaista turvallisuustukea ainakin seuraavien 15 vuoden ajan. Tässä arviossa ollaan mielestäni lähempänä totuutta.

Parhaillaan Afganistanissa on käynnissä Yhdysvaltain johtama Nato-joukkojen suurhyökkäys, johon lennätettiin avuksi 30 000 uutta amerikkalaista sotilasta. Samaan aikaan ääriryhmät ovat tehostaneet toimiaan tavoitteena saada ulkomaiset joukot vetäytymään. Tilanne on siis hyvin kriittinen ja tulenarka. Jos kansainvälisille rauhanturvajoukoille asetettaisiin liian tarkkoja takarajoja maasta vetäytymiselle, se lähettäisi vaarallisen viestin ääriryhmille.

On paikallaan pohtia, mitä sitten tapahtuisi, jos kansainväliset rauhanturvajoukot lähtisivät maasta, ennen kuin Afganistanin hallitus on kykenevä huolehtimaan, että maa pysyy vakaana ja turvallisena. Liian aikaisella vetäytymisellä olisi katastrofaaliset seuraukset, ja kaikki aikaansaatu kehitys- ja jälleenrakennustyö valuisi hukkaan. Maan siviiliväestö on joutunut kärsimään sodasta jo nyt kohtuuttoman kauan.

Pitääkin esittää kysymykset, miten kävisi naisten ja lasten koulutuksen, räjähtäisikö huumebisnes käsistä vielä pahemmin kuin nyt. Lisäksi tarkasteluun tulisi ottaa turvallisuuskysymys myös suuremmassa mittakaavassa. Ääriryhmien hallitsema epävakaa ja pinta-alaltaan suuri maa on uhka myös kansainvälisen turvallisuuden kannalta eikä vähiten siksi, että sen naapurimaa, Pakistan, on ydinasevalta.

On päivänselvää, että Afganistan on vielä pitkään ulkopuolisen avun varassa. Maa tarvitsee apua ja ohjausta kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Vaikean tilanteen purkamiseen kuluu jatkossakin paljon aikaa ja resursseja.

Arvoisa puhemies! Suomelta on pyydetty ja meiltä odotetaan lisäpanostuksia Afganistaniin. Meillä on välineet tarjota lisäapua niin sotilaallisen kriisinhallinnan, siviilikriisinhallinnan kuin kehitysyhteistyönkin keinoin. Humanitaarisen avun tarve on ja tulee olemaan myöskin kova. On kuitenkin viisasta muistaa, että asetettujen tavoitteiden on oltava realistisia. Tavoitteet eivät voi olla sellaisia, että toteuttaminen ei ole mahdollista esimerkiksi kulttuurihistorian vuoksi. Epärealistiset tavoitteet eivät palvele kenenkään etua.

Täällä salissa istuville ei tarvitse enää enemmälti selittää tai perustella, miksi lähetämme miehiämme tai naisiamme maailman kriisipesäkkeisiin. Informaation jakaminen huolestuneille kansalaisille on sen sijaan tärkeää. (Ed. Pulliainen: Jos se olisi jäänytkin epäselväksi!) Jatkossa tarvitaan kansantajuisempia perusteluja sille, miksi ylipäänsä olemme operaatiossa mukana. Riskien kasvaessa myös kansallinen vastustus ja kyseenalaistus luonnollisesti kasvavat.

Naapurimaassa Ruotsissa käydään juuri nyt keskusteluja siitä, onko maa sodassa vai ei. Keskustelu sai luonnollisesti tulta alleen kahden ruotsalaissotilaan kuoleman jälkeen. Olemme väitelleet samasta asiasta täällä Suomessakin. Ruotsalaissotilaiden kuolema liippaa jo niin läheltä, että se hermostuttaa oikeutetusti myös meitä suomalaisia. Sota pelottaa ihmisiä, mikä on hyvin inhimillistä. Sodissa ja konflikteissa on kyse aina elämästä ja kuolemasta. Ketään ei pidä syyllistää epäröinnin tai pelon vuoksi.

Arvoisa puhemies! Isaf-operaatiossa olevat joukkomme ovat huippuunsa koulutettuja ja varusteltuja. Niin tulee olla jatkossakin. Riskit alueella ovat valtavan suuret, eikä sotilaidemme turvallisuudesta tule tinkiä yhtään.

Aivan lopuksi haluan muistuttaa, että niille rauhanturvaajille, jotka palvelevat maatamme henkensä uhalla Afganistanissa, on tärkeää, että meidän ja kaikkien suomalaisten tuki heille on vankkumaton.


Aila Paloniemi (kesk):

Arvoisa puhemies! Olisi ollut äsken hyvä saada vastausta ministereiltä tuohon Pakistanin tilanteen kehittymiseen, koska se on hyvin olennainen asia tässä Afganistanin turvallisuustilanteessa myös. Mutta ehkä myöhemmin saamme vastauksia.

Tilanne Afganistanissa jatkuu toki hyvin haastavana ja vaikeana, mutta Lontoon ministerikokouksestakin voisi päätellä, että kansainvälinen yhteisö ja Afganistan ovat edelleen vahvasti sitoutuneita muutoksen aikaansaamiseen. Kehityksen suunnan tulee muuttua olennaisesti parin vuoden aikana, ja afgaanihallituksen pitää ottaa enemmän vastuuta maansa kehittämisestä, puuttua päättäväisesti korruptioon ja huumetalouteen, parantaa naisten ja lasten asemaa, pyrkiä kehittämään kansalaisyhteiskuntaa jne. Turvallisuusvastuuta tulee siirtää asteittain maan armeijalle ja poliisille, mutta tavoitteiden toki pitää olla realistisia myös. Afganistanin vakauttaminen vaatii valitettavasti edelleenkin sotilaallisia ponnisteluja Talebanin ja muiden kapinaliikkeiden heikentämiseksi, jotta luodaan tilanne neuvotteluhalukkuuden lisäämiseksi. Karzain hallinto on pyrkinyt hakemaan neuvottelukosketusta Taleban-liikkeen maltillisempien osien kanssa, ja alemman tason taistelijoiden reintegrointia pyritään edistämään muun muassa uuden rahaston avulla. Kyse on kuitenkin erittäin vaikeasta prosessista, kun ottaa huomioon Taleban-liikkeen ideologian. On kuitenkin itsestäänselvää ja täälläkin taas moneen kertaan todettu, ettei puhtaasti sotilaallista ratkaisua Afganistanissa ole. Jos kaikki menisi oikein hyvin ja joukkoja voitaisiin ryhtyä kotiuttamaan jo muutaman vuoden kuluessa, pitää kuitenkin varautua siihen, että siviilikriisinhallinta ja kehitysyhteistyö jatkuvat Afganistanissa pitkään, ehkä vuosikymmeniä.

Arvoisa puhemies! Suomen tulee kansainvälisen yhteisön aktiivisena jäsenenä kantaa vastuunsa osallistumisesta Afganistanin kokonaisvaltaiseen vakauttamiseen. On kuitenkin sanottava ääneen se, että ei ole ihan helppoa tehdä päätöstä lisäjoukkojen lähettämisestä Afganistaniin. Vastoinkäymisiin, tappioihin, kuolonuhreihin esimerkiksi pitää varautua. Se on Afganistanin oloissa enemmän kuin mahdollista, nuo tappiot ja kuolonuhrit.

Suomen ja kansainvälisen yhteisön nopea vetäytyminen ei ole kuitenkaan realistinen vaihtoehto, sillä se johtaisi todennäköisesti anarkiaan ja Taleban-hallinnon valtaanpaluuseen maassa. Tällä taas olisi globaalistikin vakavia seuraamuksia, jotka liittyisivät terrorismin lisääntymiseen, alueellisen vakauden järkkymiseen ja Talebanin vaikutuksen kasvamiseen ydinasevaltio Pakistanissa. On siis perusteltua, että tarkastelemme nyt huolellisesti tätä asiaa ja teemme päätöksen ja myös keskitämme kehitysyhteistyö- ja siviilikriisinhallintatoimintojamme Pohjois-Afganistaniin Mazar-i-Sharifin alueille, missä suomalaiset rauhanturvaajat toimivat. Näin eri toimintamuodot täydentävät parhaiten toisiaan.


Reijo Paajanen (kok):

Arvoisa herra puhemies! Suomi on osallistunut Afganistanin vakauttamiseen ja jälleenrakentamiseen vuodesta 2001 lähtien. Isaf-joukkoihin osallistumisesta on keskusteltu välillä kiivaaseenkin sävyyn, mutta esimerkiksi viime vuonna pidettyjen Afganistanin presidentinvaalien turvaaminen osoitti mielestäni hyvin suomalaisten sitoutumisen demokratiakehityksen tukemiseen epävakaassa ja apua tarvitsevassa maassa. Suomalaiset joukot ovat hoitaneet tehtäväänsä jämäkästi ja huolellisesti. Uskon vahvasti, että näin on myös jatkossa. Tällä hetkellä turvallisuustilanne Afganistanissa on erittäin vaikea. Vastarinta pohjoispuolella on kiihtynyt myös. Tasaisin väliajoin uutiset tienvarsipommeista ja itsemurhaiskuista kertovat maan karusta todellisuudesta. Joukkojen lisääminen alueen turvaamiseksi on tärkeä asia, mutta päätöksen tekeminen on ymmärrettävästi vaikeaa. Jokaisella meistä on huoli omien sotilaittemme turvallisuudesta.

Arvoisa puhemies! On perusteltua kysyä, tuleeko joukkojen lisääminen pohjoisella alueella kasvattamaan välikohtausten riskiä. Siihen on ainakin osattava varautua. Toisaalta täytyy muistaa, ettei ketään lähetetä Afganistaniin vasten tahtoaan. Suomalaiset joukot partioivat Afganistanin mittakaavassa rauhallisella alueella. Riskit on pyritty minimoimaan hyvän koulutuksen, varustetason ja ammattitaitoisen johdon avulla. Joukkojen lisäämisen taustalla on pyrkimys toimia entistä suurempina ryhminä, mikä edistää omalta osaltaan turvallisuutta. Afganistaniin tarvitaan lisäjoukkoja, jotta maan turvallisuuskehitys saadaan käännettyä parempaan suuntaan. Maan oma armeija ja poliisivoimat pitää saada kehitettyä niin pitkälle, että ne pystyvät ottamaan vastuun maan turvallisuustilanteesta. Suomen kohdalla lisäys tarkoittanee noin 50:tä sotilasta, jolloin joukkojemme kokonaisvahvuus olisi siis enimmillään tuo 195 rauhanturvaajaa.

Arvoisa herra puhemies! Suomella on oma roolinsa kansainvälisessä yhteisössä, ja meillä on valmiuksia toimia vaikeissa olosuhteissa ja tilanteissa. Toiminnalla on myös YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus. Lisäksi Afganistanista saadaan tärkeää kokemusta ja osaamista rauhanturvaoperaatioiden jatkoakin ajatellen. Turvallisuuden heikentyessä tilannetta on kuitenkin seurattava herkällä silmällä, ja suomalaisia joukkoja koskevat päätökset on tehtävä vakavasti harkiten. Turvallisuustilanteen heikkeneminen ei ole ainoa huolenaihe. Poliittisesti maa on erittäin epävakaa. Sen hallinnossa pakka on vielä pahasti sekaisin. Korruptio on laajalle levinnyttä, ja oopiumin tuotanto tuo oman lisänsä epävakauteen. Nämä ovat valitettavasti vain muutamia esimerkkejä maata vaivaavien epäkohtien listasta.

Seuraavaa puoltatoista vuotta pidetään maan kehityksen kannalta ratkaisevana. Turvallisuustilanteen heikkeneminen vaikeuttaa myös tärkeitä kehitysyhteistyön ja siviilikriisinhallinnan projekteja. Tarkoituksena on suunnata kansainvälisiä resursseja sovitteluun ja kapinallisten sopeuttamiseen takaisin yhteiskuntaan. Tässä mielessä Suomen joukkojen kokonaisvaltainen lisääminen on perusteltua. Sotilaallinen kriisinhallinta pyrkii turvaamaan olosuhteet, joissa afgaanit voivat ratkoa maansa ongelmia ja ristiriitoja. Tehokas yhteiskunnan rakentaminen onnistuu vain rauhallisessa toimintaympäristössä. Mitä nopeammin tilanne saadaan vakautettua, sitä helpommin voidaan saavuttaa tavoite päävastuun siirtämisestä maan omille turvallisuusviranomaisille tulevina vuosina.


Juha Korkeaoja (kesk):

Herra puhemies! Yhdyn niihin täällä esitettyihin arvioihin, että Afganistanissa ei voida saada pysyvää rauhantilaa aikaan sotilaallisin keinoin. Olen kuullut tämän arvion myös monissa kansainvälisissä yhteyksissä ja myöskin Naton ja Isafin johtavilta sotilailta. Tästä toteamuksesta nouseva johtopäätös, että tarvitaan siviilikriisinhallintaa, kehitysyhteistyötä, sotilaallisen kriisinhallinnan ohella, on läpikäyvä näkemys hallituksen selonteossa, ja se on myöskin kansainvälisen yhteisön koko Isafin lähtökohta, kun se on linjannut uutta toimintatapaa Afganistanissa. Tähänastisilla toimilla ei ole saatu niitä tuloksia aikaiseksi kuin on tavoiteltu, ja nyt on aika muuttaa toimintatapaa, ja näin on tapahtumassa.

Haluan kuitenkin tässä puheenvuorossani puuttua sellaiseen asiaan, josta emme ole Suomessa laajemmin keskustelleet ja johon ei kovin paljon tässä selonteossakaan puututa, nimittäin siihen tosiasiaan, että Suomi taitaa olla ainoa maa tähän Isafiin osallistuvista maista, joka lähettää tehtävään asevelvollisuusarmeijan sotilaita. Muut osallistujat lähettävät palkkasotilaita, ja mielestäni tämä lähtökohta tekee meidän tilanteemme ... (Ed. Nepponen: Kyllä ne palkkaa nauttii!) — Meidän sotilaamme eivät ole palkka-armeijan sotilaita. Valiokunnan varapuheenjohtaja Nepponen tietää tämän aivan hyvin. — Tämä on otettava mielestäni huomioon. Tämä on vakava asia ja tarkoittaa sitä, että meidän tulee harkita omaa osallistumistamme myöskin tämä näkökohta huomioon ottaen.

Me olemme tehneet ja osittain juuri tästä mainitsemastani seikasta johtuen päätöksen aikaisemmin täällä, että Suomi ei lähetä joukkoja Afganistanin eteläosaan, jossa käydään avointa sotaa. Me olemme puhuneet jo vuosia sitten täällä siitä, että Suomi ei osallistu rauhaanpakottamistoimiin. Emme halua olla sellaisissa operaatioissa mukana, jotka lähtevät siitä, että käytetään aktiivista voimaa tehtävien toteuttamiseksi.

Afganistanin eteläosassa meneillään oleva Isafin operaation osa on aktiivista voimankäyttöä. Siellä joukot pyrkivät vakauttamaan tilanteen, saamaan haltuunsa pataanikyliä, joissa talebanit ovat olleet.

Mitä tapahtuu pohjoisessa tämän operaation jälkeen? Onko mahdollista, että käy niin, että kun me emme ole halunneet osallistua etelässä tämän kaltaiseen toimintaan, niin tämän kaltainen toiminta tuleekin pohjoiseen, jossa me jo olemme? Mikä on silloin johtopäätös Suomen osallistumisesta?

Tämänhetkiset arviot ovat kuitenkin sellaiset, että tällaiseen tilanteeseen ei jouduta ja päinvastoin pohjoisessakin tämä tilanne voidaan vakauttaa ja itse asiassa operaatiomme voi jatkua suurin piirtein samanlaisena kuin se on tähän asti ollut. Tästä kuitenkaan emme voi olla varmoja, ja tämä tuottaa meille aika paljon päänvaivaa ja myöskin tarvetta täällä valiokuntakäsittelyn aikana arvioida tätä tilannetta.

Toinen kysymys on sitten se, että me olemme tähän asti lähettäneet rauhanturvaoperaatioihin pääasiassa jo siviilikoulutuksen saaneita vähän vanhempia sotilaita, mutta viimeaikainen kehitys on mennyt siihen suuntaan, että näihin operaatioihin lähetetään suoraan varusmiespalveluksesta, siellä rauhanturvakoulutuksen ja kansainvälisen koulutuksen saaneita nuoria sotilaita. Olen huolissani siitä, että samaan aikaan, kun tehtävät tulevat vaikeammiksi ja vaarallisemmiksi, meidän joukkomme tulevat entistä nuoremmiksi ja sillä tavalla myöskin näihin tilanteisiin kokemattomammiksi.

Pidän tärkeänä, että puolustusvaliokunta ja ulkoasiainvaliokunta nyt käsittelevät huolellisesti tätäkin seikkaa ja myöskin arvioivat sitä, minkälaisia joukkoja Suomi lähettää. Itse olisin sitä mieltä, että meidän pitäisi pitäytyä tässä vanhassa linjassa eli pyrkiä siihen, että lähetämme mieluummin (Puhemies: 5 minuuttia!) kokeneita ja vähän vanhempia sotilaita kuin suoraan täältä varusmiespalveluksesta vapautuvia sotilaita.


Olli Nepponen (kok):

Arvoisa puhemies! Heti alkuun haluaisin tähän puolustusvaliokunnan puheenjohtajan puheenvuoroon liittyen todeta, että silloin kun vaaleja turvattiin, sinne lähetettiin palkattua sotilashenkilöstöä, jotka oli palkattu puolustusvoimain palvelukseen, sopimussotilaita ja siinä mielessä ammattisotilaita siinä täydessä merkityksessä kuin se oli, vaikka he ovat perusteeltaan reserviarmeijasta koottuja. Ei kannata sotkea näitä. Mutta olemme monessa asiassa yhtä mieltä, ja palaan näihin.

Afganistanissa kyse ei ole vain pelkästään Afganistanin tulevaisuudesta. Kysymys on, miten tuolla maailmankolkalla pystytään estämään laajamittaisempi sota, jossa on mukana mahdollisesti Pakistan ja Intia. Kun olimme vuosi sitten Intiassa, tämä asia nousi selkeästi esiin. On erittäin tärkeätä, että Intiassa säilyy sellainen kontrolli, että myöskin rauha voisi olla mahdollista tuossa maailmankolkassa. Jos näiden kahden maan suhteet kehittyvät, niin kuin ilmeisesti talebanilla on halu toimia, niin silloin kysymys on myöskin maailmanrauhan järkkymisestä. Tämä pitää muistaa silloin, kun on kysymys Afganistanin operaatiosta osana tätä itse Afganistanin yhteiskunnan tulevaisuutta.

Ikävät uutiset ovat todella jättäneet taakseen myönteisen kehityksen. Kun täällä puolustusministeri totesi suomalaisen sotilaan perusteeksi lasten koulunkäynnin, muistui mieleeni vuosi 1987, jolloin me olimme ulkoministeriön, valtioneuvoston kanslian sekä Puolustusvoimien tiedotusvastaavina tutustumassa tuolla Golanilla rauhanturvaoperaatioon. Se kaunis aurinkoinen aamu, jolloin savimajoista lähti pikkuhiljaa joukko koululaisia, kymmenien nuorten, lasten iloinen joukko, joka eteni koulua kohti, vaatimattomista oloista, iloisina, hyvin pukeutuneina. Silloin tämä muistuu mieleen, ja tästä on paljolti kysymys Afganistanissa, ja sitä työtä meidän pitää tukea yhdessä naisten kanssa. Se vaatii monenlaisia toimintoja. Se on myöskin osoitus siitä onnistumisesta.

On erittäin hyvä, että kansainvälisellä yhteisöllä on selkeä strategia: uskotaan, toteutetaan. Siihen mukaan Suomi myöskin selkeästi on linjannut oman keinovalikoimansa, jossa on niin kehitysyhteistyö, siviilikriisinhallinta, poliisit, laki- ja oikeusasiat, toivottavasti myöskin demokratian vieminen syvemmin siihen maahan ja sen onnistuminen, vähitellen sitten aikaa myöten vastuun siirto afgaaniviranomaisille: poliisille, puolustusvoimille ja myöskin hallinnolle. Se on selkeä tavoite ja päämäärä, jota meidän on oltava tukemassa silloin, kun kansainvälisesti yhdessä YK:n mandaatilla olemme toimimassa.

Suomalaiset sotilaat ovat todella vaativassa ja vastuullisessa tehtävässä. On selvää, että sinne pitää lähettää hyvän kokemuksen omaavat. Meillä ei ole mahdollisuutta lähettää kovin paljon niin sanottuja palkattuina koottuja, niin kuin Utin joukko oli, mutta meidän pitää nähdä, että heillä olisi kokemusta useammasta operaatiosta, ehkä vähän helpommasta, kun heitä vielä on saatavissa, eikä suinkaan välttämättä, niin kuin tehtiin vaalien osalta, että osa lähetettiin suoraan varusmiespalveluksesta. Yhdyn tässä juuri puolustusvaliokunnan puheenjohtajan näkemyksiin, että siinä vastuu on kova ja kokemus on se, joka takaa myöskin onnistumisen.

Erityisesti meidän pitää kantaa huolta varustautumisesta, ja siinä eduskunta on ollut vahvasti mukana. Niin kuin totesin, eduskunnan käsitellessä tämän vuoden budjettia hallinto- ja turvallisuusvaliokunnassa lisättiin rahaa, jotta muun muassa tienvarsipommien havainnointi voidaan tehdä Suomessa kehitetyillä menetelmillä. Meidän pitää tuntea vastuumme, olla tukemassa, ja meidän yhteinen näkemyksemme täällä, mahdollisimman yhtenäinen näkemys eduskunnasta, on vahva peruste sille, että suomalainen sotilas tietää saavansa tukea sille toiminnalle, jota hän on erittäin vaativissa olosuhteissa tekemässä kaukana kotimaasta.


Juha Korkeaoja (kesk):

Arvoisa puhemies! Todella, niin kuin ed. Nepponen tässä totesi, tämä vaalien turvajoukko oli poikkeuksellinen. Siinä oli toisaalta Utin erikoisjääkäreitä, jotka ovat hyvin verrattavissa muiden maiden ammattisotilaisiin, siis värvättyjä palkkasotilaita tässä mielessä ja korkean ammattitaidon omaavia, niin kuin siellä paikan päällä tiedetään, että sellaisiksi osoittautuivat. Toinen puoli oli sitten näitä suoraan varusmiespalveluksesta tulleita sotilaita, joiden ammattitaito ja osaaminen on sinänsä varmasti aika hyvää ja harjoitukset olleet hyvät, koska olivat toimineet yhdessä. Joukko oli ensimmäistä kertaa näin koottu, molemmilta osin, ja se oli erilainen aikaisempaan verrattuna, jolloin meillä on ollut tämmöisiä vanhempia, kokeneempia siviiliammatin omaavia rauhanturvaajia. Nyt meidän on hyvä käsitellä tätä, arvioida tätä kokonaisuutta, (Puhemies: Minuutti!) mikä on jatkossa se linja, mitä noudatetaan.


Juha Hakola (kok):

Arvoisa puhemies! Sekä puolustusvaliokunnan arvoisa puheenjohtaja että varapuheenjohtaja esittivät erittäin hyviä näkökantoja, erittäin tärkeitä sellaisia — sääli, että puolustusministeri Häkämies poistui jo.

Itse olisin kiinnittänyt huomiota hieman siihen, että kun nyt paljon fokusoidaan sinne menemiseen ja siellä selviytymiseen, niin mitä sitten, kun tullaan takaisin. Me tiedämme, että on niin sanottu debriefing-tilaisuus täällä, mutta sen jälkeen tulija on siviiliterveydenhuollon piirissä. Tämä saattaisi olla kyllä asia, mihin pitäisi ehkä kiinnittää huomiota. Mitä sitten, jos todetaan, että kaikki ei ole ok, kenen on vastuu? Voiko olla niin, että se on paikallinen terveyskeskus, missä henkilöä sitten hoidetaan? Tähän pitäisi ehkä kiinnittää huomiota.


Olli Nepponen (kok):

Arvoisa puhemies! Suomalainen rauhanturvaaja, nyt kriisinhallintatehtävissä toimiva sotilas, kestää vertailun ammattisotilaiden kanssa. Siitä on meillä arviot olemassa. Mutta se, onko kokemusta riittävästi, on toinen kysymys, ja siinä mielessä olen ihan samaa mieltä ed. Korkeaojan kanssa tästä.

Tämä ennakko-opettaminen, kouluttaminen, pitkään, paljon pidempään kuin nykyisin, yhdessäolo ennen operaatiota, on äärimmäisen tärkeää, että se kiinteys syntyy. Mutta sen jälkeen, niin kuin ed. Hakola ja ministeri Häkämies nostivat esiin, tämän jälkihoidon pitää olla turvattuna. Siihen on nyt sieltä viimeksi kotiutuneiden osalta kiinnitetty korostettua huomiota, koska paineet ovat kovat ja sieltä vääjäämättä jää semmoisia traumoja ja ongelmia, jotka pitää pystyä purkamaan, ja siihen pitää olla valmiutta meidän terveydenhuoltomme erikoishenkilöstöllä.


Erkki Pulliainen (vihr):

Arvoisa puhemies! Tämähän on niin kuin vahinko, että arvoisat ministerit joutuivat muihin virkatehtäviin täältä häipymään, sen takia, että olisi ollut vähän kysyttävää.

Yksi kysyttävä alue, johonka ei nyt minuutin vastauspuheenvuorolla ollut mahdollisuus puuttua, on se keskustelun osa, joka käytiin ministereitten ja edustajien Laakso ja Lapintie kesken. Nimittäin siihen liittyy minun ymmärtääkseni aikatekijä aika mielenkiintoisella tavalla: aika vuonna 2001 ja aika ja tilanne vuonna 2010 ovat ymmärtääkseni aika erilaiset. Ne seikat, mitä tässä heidän keskinäisessä debatissaan tuli esille, tuovat aika mielenkiintoisen asetelman, sellaisen, että nyt niin kuin viholliskuvat niin sanotusti ovat voineet muuttua, ja jos viholliskuvat muuttuvat, niin reaktiotkin muuttuvat.

Toinen näkökohta — se on pelkkä kommentti pöytäkirjaan, kun depatöörit ovat täältä häippäisseet — on tämän sodassa olemisen tunne. Kun ollaan samassa porukassa, niin toinen naapurivaltio tuntee olevansa sodassa ja toinen lukee Suomen lakia ja toteaa, ettei olla sodassa, ja ollaan ihan samassa tilanteessa. Tämä olisi mielenkiintoinen tilanne nimittäin siinä tapauksessa, että jouduttaisiinkin keskinäiseen sotaan, jolloin puolustusvoimien komentajista ja puolustusministereistä toiset sanoisivat, että me tässä kriisinhallintaa hoidamme, ja toiset, että sodassa ollaan. Tämä onkin aika mielenkiintoinen asia kaiken kaikkiaan. Tässä tietysti suomalaiset, suomipojat ja ‐tytöt, saattaisivat olla enemmän oikeassa sen takia, että me olemme viimeksi olleet sodassa, että me edes tiedämme, mitä se sota on. Ruotsalaiset nyt eivät tiedä muuta kuin Afganistanista, niin kuin olemme nyt havainneet.

Arvoisa puhemies! Se pointti, joka tässä selonteossa mielestäni on se toivoa antava, on erittäin lyhyessä kappaleessa. Se on tämän selonteon sivulla 3, yläreunassa — arvoisat edustajatoverit, joilla on läpyskä edessä, vilkaiskaapa siitä. Se on tämän Lontoon kokouksen lausuma toivetila siitä, mihinkä ollaan toivottavasti siirtymässä ja menossa. Elikkä siis toisin sanoen jo siellä rauhallisemmilla alueilla vuodenvaihteessa 2010—2011 oltaisiin siinä tilanteessa, että vastuut siirretään toiselle osapuolelle, siis paikallisille vastuunkantajille. Ja sitten siis toisin sanoen meille, jotka siellä olemme — siis tarkoitan tässä in corpore suomalaisiakin — tietysti tämä tilanne on ihan kokonaan toisenlainen, niin kuin täällä aivan yhtäpitävästi on todettu.

No, tähän liittyy, arvoisa puhemies, se, että silloinhan täytyy olla tätä kehitysyhteistyövaroilla tapahtuvaa toimeliaisuutta, jolla luodaan perusta sille, että rauhanomaisesti asiat voisivat edetä — niin kuin ed. Nepponen kauniisti kuvasi nuoret ihmiset, koulukkaat koulutiellä. Sehän tarkoittaa sitä, että sen materiaalisen perustan täytyy olla olemassa. Minä viimeksikin, kun tästä asiasta keskusteltiin, toin tämän kehitysyhteistyövarojen käytön esiin, ja silloin ministeri Väyrynen oli onneksi paikalla ja vielä hänelle, vieruskaverille, tuossa totesin kahdenkeskisessä keskustelussa, että nyt, arvoisa Paavo, voisit ottaa tämän vakavasti huomioon, koska tässä jos jossakin ne rahat ovat todella tarpeen ja käytössä. Ja silloin käydyssä keskustelussa, ed. Kimmo Kiljusen kanssa käydyssä debatissakin, toin esille sen, että kyllä olisi hyvä, jos se unikon viljely vaihdettaisiin vehnän tuotantoon, kun ne vehnät sieltä ovat kotoisin. Se voisi olla semmoinen suuri missio kerta kaikkiaan, jossa Suomi on mukana. Ja tässä katsannossa se, mitä sitten tästä mahdollisesti seuraa, tulee esille sitten palautekeskustelussa.


Reijo Kallio (sd):

Arvoisa puhemies! Jos tämän päivän Afganistanin tilanteesta haluaa löytää jotakin hyvää, niin se on laajalti sen tosiasian tunnustaminen, että vain sotavoimaan nojaava ratkaisu taistelussa talebaneja vastaan ei ole mahdollinen. Tätä myös ed. Kimmo Kiljunen ryhmäpuheessamme painotti.

Paine poliittisen ratkaisun hakemiseen on lisääntynyt, ja afgaaniväestöä yritetään sitouttaa nykyistä laajemmin taisteluun talebaneja vastaan, samalla kun sotilaallista toimintaa aktivoidaan ja laajennetaan. Mielestäni onkin korkea aika löytää uusia tulokulmia Afganistanin tilanteeseen, sillä monissa maissa, mukaan lukien myös Suomessa, kysellään, mitä poikamme tekevät Afganistanissa, varsinkin kun alkuperäinen pääkohde, al-Qaidan terroristit, toimii tällä hetkellä ainakin Pakistanista ja muualtakin.

Toki monia myönteisiä kehityspiirteitä Afganistanissa on tunnistettavissa, terveydenhuollon ja koulutuksen osalta muun muassa, mutta kahdeksan vuoden taisteluista huolimatta afgaaniväestön turvallisuutta ei ole kyetty parantamaan. Sisäinen turvallisuus on kuitenkin edellytys sille, että talous ja ihmisten toimeentulo saadaan paranemaan.

Tänään talebanit taistelevat raivoisasti ja operoivat itse asiassa useammilta paikoilta kuin sodan alkamisen jälkeen. Todettakoon, että viime vuonna esimerkiksi amerikkalaisia sotilaita kuoli kaksi kertaa enemmän kuin edellisenä vuonna.

Kun mietitään Suomen osallistumista Afganistanin operaatioon, niin toki sitä voidaan perustella vakaudella ja turvallisuudella, demokratian vahvistamisella, humanitaarisella toiminnalla, puuttumisella huumerikollisuuteen ja huumetuotantoon, mutta mielestäni on tärkeätä, jos me olemme mukana, niin kuin me nyt olemme nähtävästi Afganistanissa, että meidän tulee kuitenkin pyrkiä lisäämään siviilikriisinhallinnan ja kehitysavun osuutta panostuksessamme.

Ed. Laakso nosti puheessaan esiin käynnissä olevan Marjahin operaation, jonka itse asiassa pitäisi todistaa Afganistanin epäuskoiselle väestölle, että talebanit voidaan nujertaa pysyvästi. Tätä operaatiota on länsimaisessa mediassa hehkutettu suurimpana ja merkittävimpänä sitten Afganistanin sodan alkamisen vuonna 2001. Tämä operaatio kuitenkin alkoi siinä mielessä huonosti, että heti aluksi raketti-iskussa kuoli kaksitoista siviiliä, vaikka ymmärtääkseni juuri tämä operaatio on tarkoitus toteuttaa siten, että vältettäisiin siviiliuhreja mahdollisimman paljon. Aiemminhan nämä runsaat siviiliuhrit ovat herättäneet suurta suuttumusta afgaaniväestön keskuudessa ja ovat myös epäilemättä vaikeuttaneet luottamuksellisen suhteen rakentamista ulkomaisten joukkojen ja paikallisen väestön kesken. Ongelmana on myös ollut se, että liittouman joukot eivät ole pystyneet turvaamaan afgaaniväestön turvallisuutta suuressa osassa maata, ja näin talebanit ovat kyenneet väkivallalla ja painostuksella vahvistamaan asemaansa erityisesti maaseudulla.

Kun ennakoi tämän Marjahin operaation onnistumista tai epäonnistumista, on syytä muistaa, että liittouman joukot ovat itse asiassa vuodesta 2001 alkaen puhdistaneet monia kaupunkeja talebaneista, mutta ongelmana on ollut se, että näihin kaupunkeihin ei sen jälkeen ole sitten sijoitettu riittävästi sotilaita ja poliisivoimia pitämään nämä kaupungit Afganistanin hallituksen kontrollissa. Niinpä on monesti käynyt niin, että talebanit ovat tulleet takaisin.

Olen ymmärtänyt, että tässä operaatiossa pyrittäisiin siihen, että tämän niin sanotun puhdistuksen jälkeen tuodaan riittävä määrä hallinto- ja poliisivoimia. Joukot myös pysyvät kaupungissa niin kauan, että hallinto ja poliisi alkavat toimia asianmukaisella tavalla. Valitettavasti vaan Afganistanissa monissa muissa kaupungeissa on käynyt niin, että hallinto- ja poliisivoimat ovat korruptoituneita ja kykenemättömiä hoitamaan tehtäväänsä.

Arvoisa puhemies! Aika näyttää, tuleeko tämä konsepti toimimaan jatkossa. Uskoakseni kuitenkin tässä ollaan ratkaisevalla tiellä suuntaan tai toiseen.


Pentti Tiusanen (vas):

Arvoisa herra puhemies! 1800-luvun lopulla aika näytti briteille, miten kävi, ja myöhemmin 1970-luvulla, 1980-luvulla sitten Neuvostoliitolle — huonosti kävi.

Vuonna 2000 eduskunnan ihmisoikeusryhmä vieraili Riitta Prustin johdolla Afganistanissa. Syynä tuolloin Talebanin aikana tapahtuneeseen vierailuun oli se, että haluttiin tutustua, mitä silloin vallalla ollut lähes täydellinen poliittinen ja taloudellinen saarto aiheutti kansalaisille.

Erityisesti köyhät ihmiset, erityisesti naiset ja lapset, kärsivät siitä, eivät taleban-taistelijat, joita Saudi-Arabia ja muut alueen feodaalivaltiot rahoittivat edelleenkin. YK oli täysin boikotin takana. Ainut tapa saapua lentäen Kabuliin oli käyttää Punaisen Ristin konetta Islamabadista. Tuolloin kahdella valtiolla, Pakistanilla ja Saudi-Arabialla, oli edustus Kabulissa. Siellä oli muuten suomalaisia edelleenkin hyvin kunnioitettavalla tavalla, muun muassa lähetystyöntekijöitä, jotka olivat jääneet maahan jo kymmeniä vuosia aikaisemmin, ja he jatkoivat lähinnä terveydenhoidon toimintaa, todella merkittävä asia.

Näimme siis naisten kurjan aseman ja tyttöjä salaa lukemaan opettavia, henkensä kaupalla opettavia ihmisiä. Talebanit, siis nuo oppilaat, jotka olivat USA:n, Cia:n ja Pakistanin sotilastiedustelun luomus, olivat vallassa ja valvoivat kaikkea. Nämähän olivat lähtöisin — siitä tämä nimi "Taleban" — Pakistanin ja Saudi-Arabian sunnikouluista, siis oppilaita sieltä.

Tällä hetkellä, kun tuo Taleban-valta on kukistettu Kabulissa, Kabulin keskustassa, niin yhtäkkiä he jälleen muistuttavat yhä enemmän vastarintataistelijoita ja pataaneille ehkä vapaustaistelijoita, niin kuin täällä tänään olemme pohtineet.

USA, joka käy siis tätä sotaa ja tarvitsee liittolaisia, painaa laukaisinnappia Louisianassa tai jossakin Keskilännessä. Kuolleita syntyy Pakistanin raja-alueilla ja sitten näitä oheisvahinkoja. Myös saksalaiset ovat saaneet omat oheisvahinkonsa, mikä heilutti myös Saksassa ministerituoleja.

Karzain hallinto on korruptoitunut. Se ei ole uskottava, ja varmasti sekä Karzai, hänen liittolaisena että Taleban tällä hetkellä rahoittavat toimintaansa huumekaupalla. Mielenkiintoinen oli tilanne silloin, kun Taleban oli oikein vallassa: silloin ei käyty oopium- eikä näitä muita alkaloidikauppoja ollenkaan. Se oli hetken pysähdyksissä.

Arvoisa puhemies! Suomen näkökulmasta on moni ilmoittanut, ja ehkä hallituskin on sitä mieltä noin syvimmillään, että tätä kriisiä ei ratkaista sotilaallisin toimin vaan poliittisin, mutta kuitenkaan se linjaus, että lähetetään yhä lisää sotilaita, ei tue tätä ajatusta, ei myöskään se, että oda-rahoja käytettäisiin sotilaalliseen toimintaan. Siihen liittyy jälleen tällainen älyllinen akrobatia, vähän sama asia, mitä nyt ilmastonmuutoskysymyksissä halutaan oda-rahoja siirtää ilmastonmuutoksen hillintään. Se vähentää kokonaistukea kehittyville maille tässä ilmastonmuutoskysymyksessä.

Mutta takaisin tähän Afganistaniin. Ed. Juha Hakola aivan hyvin totesi, että suomalaisille siellä palveleville naisille ja miehille on annettava tukea. Aivan oikein on annettavakin, mutta ei sille politiikalle, joka on heidät sinne lähettänyt, joka lähettää lisää ihmisiä sinne. Sille ei pidä antaa tukea.

Onnistuuko yhtä hyvin, paremmin tai huonommin tämän sodan afganistanilaistaminen? Kun muistamme Vietnamin sodan, sitähän vietnamilaistettiin, ja tulos ei Yhdysvaltain näkökulmasta ainakaan ollut kovin mairitteleva. Tämä asia on tietysti auki, mutta ehkä se ei onnistu niin, että nämä sotilaat, joidenka pitäisi sitten turvata afganistanilaisten siviilien elämää, ovat USA:n tai muiden pohjoisten, läntisten, asevoimien liittolaisia, vaan heidän pitäisi olla aidosti afganistanilaisten ihmisten liittolaisia ja heidän tukeaan nauttivia.


Juha Hakola (kok):

Arvoisa herra puhemies! Muutama asia, joka jäi tuossa varsinaisessa puheenvuorossani sanomatta. Ensinnäkin se, että täällä on monessa puheenvuorossa peräänkuulutettu kapinallistoiminnan kukistamiseksi sitä, mikä rooli tulee olla Afganistanin poliisilla ja Afganistanin omalla armeijalla. On aivan selvää, kuten todettiin ed. Pulliaisen suulla täällä näin, että ehkä ei ole oletettavaa, että lähimmän vuoden sisällä vielä on luovutuskunnossa monikaan alue. Totean kuitenkin, että eräs henkilö, joka viestitti minulle sieltä paikan päältä — on pitkään toiminut siellä — totesi, että kun Kabulissa joitain aikoja sitten oli tuo terrori-isku, niin sen kukistamisessa sekä Afganistanin oma poliisi että armeija olivat varsin merkittävässä roolissa. Siis heidän toimin pystyttiin hallitsemaan suurimmat, niin kuin tämä kokonaisuus, että saatiin tämä tilanne haltuun siellä. Suora lainaus hänen viestistään: "This is a huge step in the right direction." Hän kuvaa tällä nimenomaan Afganistanin paikallisten viranomaisten kehittymistä.

Mitä sitten tulee tuohon, millä tavoin tulevaisuudessa huumekauppaan ja muuhun voidaan Afganistanin omien viranomaisten myötä kiinnittää huomiota ja miten siihen voidaan puuttua, niin on aivan selvää, että ensisijaisen tärkeää on se, että puututaan korruptioon ja ennen kaikkea siihen, että maanviljelijät siellä laitamilla pystyvät saamaan toimeentulonsa muusta kuin huumausainekaupasta. Tämä on ensisijainen toimenpide. Jos tätä ei pystytä kukistamaan, niin niin kauan kuin tällä on jalansijaa, jokainen ymmärtää, että mikäli tuote, jota myydään, on huumausaine, josta saadaan kaikista parasta tuloa itselle, niin sitä tehdään. Se olisi aivan sama kuin meillä polttoainekauppias joutuisi myymään vain Lasolia ikkunanpesuaineeksi huoltoasemalta.


Lauri Oinonen (kesk):

Arvoisa puhemies! Käsiteltävänä olevaa aihetta on käsitelty useampaan otteeseen puolustusvaliokunnassa, jossa tänään saimme puolustusministeri Häkämiehen informaation asiasta. Uskon, että hallituksen tekemä esitys on tässä suhteessa perusteltu. Afganistanin ongelmat kuitenkin ovat hyvin syvällä, ja pahoin pelkään, että ne ovat hyvin pitkäaikaiset senkin jälkeen, vaikka näissä operaatioissa onnistutaan. Ongelmat ovat maassa hyvin syvällä, ja varmasti olosuhteet tulevat olemaan monella tapaa edelleenkin epävakaat.

Aivan kuten ed. Hakola täällä toi esille, toivon, että löydettäisiin keinot, joilla huumeviljely saataisiin Afganistanissa loppumaan, ja keinot, että estettäisiin huumeitten tulo maailmankauppaan. Tämä olisi hyvin tärkeää. Todella toivon, että Afganistanissa päästäisiin myös ihmisarvon kunnioittamiseen niin miesten kuin naisten osalta, demokratiaan, mutta nämä voivat olla vuosikymmenten päässä olevia kaukaisia haaveita pahimmillaan.

Arvoisa puhemies! Kuitenkin tässä yhteydessä tekee mieli myös tuoda esille se, että meidän, Suomen, tulee valtiona katsoa myös kustannuksia, joita rauhanturvaaminen meille aiheuttaa. Meidän täytyy muistaa, että Puolustusvoimien ensisijainen tehtävä on oman maan puolustuksen turvaaminen, sen jälkeen tehtävänä on virka-apu maan viranomaisille, ja vasta tämän jälkeen tulevat nämä ulkomaiset tehtävät. Toivon, että me tajuamme tehtävien tämän järjestyksen emmekä tulevaisuudessa anna kansainvälisten tehtävien viedä ainakaan nykyistä suurempaa osaa menoista.


Jaakko Laakso (vas):

Herra puhemies! Kolmessa maassa, Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa, keskustellaan parhaillaan siitä, ovatko nämä maat mukana sodassa vai jonkinlaisessa muussa operaatiossa. Puuttumatta nyt niihin argumentteihin, joita Ruotsissa ja Saksassa tässä keskustelussa on esitetty, niin ehkä kuitenkin on syytä käydä lävitse hieman niitä perusteluita, joidenka mukaan Suomi ei ole sodassa, perusteluja, joita Suomessa on esitetty.

Ensimmäinen perustelu, jota ilmeisesti myös ulkoministeri Stubb tapaili kertoessaan, että on lakikirjoja selaillut, on se, että koska Suomi ei ole julistanut sotaa, niin Suomi ei ole sodassa. Tämä argumentti muuten on aika mielenkiintoinen noin kansainvälisesti: Yhdysvallathan ei koskaan ollut Vietnamin sodassa juuri sen takia, että kongressi ei ollut antanut lupaa Vietnamin sodalle, sotaa ei ollut koskaan julistettu. Eli Vietnamin sotaakaan ei tämän argumentin mukaan ole lainkaan käyty. Jonkinlaisia yhteenottoja varmaankin, mutta ei siis sotaa. Tällaiset muodollis-juridiset perustelut näyttävät olevan tässä keskustelussa päällimmäisinä, joiden mukaan Suomi ei ole sotaa käyvä maa tai Suomi ei ole sodassa.

Toinen perustelu, joka on esitetty, on se, että Suomi ei osallistu hyökkäystoimintaan. Ja tämäkin on totta, mutta tietenkin sodassa hyökätään ja puolustetaan. Sodassa on erilaisia joukkoja: on tukijoukkoja, on huoltojoukkoja, on koulutusjoukkoja jne. Eli sodassa on hyvin monipuolista toimintaa, ja tämäkään argumentti ei välttämättä ... Varsinkaan, kun katsoo Naton ja Yhdysvaltain tavoitteita kansainvälisten joukkojen lisäämiseksi, niitä katsotaan yhtenä kokonaisuutena, jossa jokaisella osalla on oma tehtävänsä. Ja kuitenkin he puhuvat nimenomaan sodasta; eivät he puhu kriisinhallinnasta tai rauhanturvaamisesta, vaan nimenomaan "Combat Operations", taisteluoperaatiosta, sodasta, jossa eri joukoilla on omat tehtävänsä.

Kolmantena perusteluna on esitetty se, että kun tämä sota on YK:n mandaattiin pohjautuva eli YK:n turvallisuusneuvoston vuoden 2001 jälkeisen ajan päätöksiin perustuva, jotka on sitten aina uusittu, niin tästäkään syystä tämä sota ei olisi sota. Tietenkin meistä varmaan monet muistavat, että YK voi turvallisuusneuvostonsa päätöksellä päättää myös sodasta, näin on tapahtunut useita kertoja. Tämäkään argumentti ei ikään kuin vie pohjaa pois siltä, etteikö kyse voisi olla sodasta.

Ehkä se useimmiten Suomessa käytetty perustelu on kuitenkin se, että kysymys on rauhanturvaamisesta ja kriisinhallinnasta, ei sodasta. Oma käsitykseni on, että tässä ei ole kysymys pelkästään sanoilla kikkailusta, vaan Suomi on tehnyt joukon kansallisia varaumia, joihin esimerkiksi ed. Korkeaoja viittasi. Yksi tällainen varauma — joita muuten Yhdysvallat ja Nato ovat jatkuvasti kritisoineet, näitä kansallisia varaumia, joita näillä 43 maalla on yli sata — on juuri se, että Suomi ei lähetä joukkoja esimerkiksi etelään, missä käydään sotaa. Voidaan sanoa, että vaikka tämä kokonaiskuva on sota, niin Suomi ei varsinaisesti ole mukana sodankäynnissä, mutta sellainen mahdollisuus, että me olemme mukana myös sodankäynnissä, on käymässä yhä todennäköisemmäksi päivä päivältä. Ja syynä tähän on kansainvälisten joukkojen määrän jatkuva lisäys ja niiden toiminta ja operatiivisuus, uusi taktiikkakin, jonka lähtökohtana on alueiden haltuunotto. Tämä saattaa aikaansaada tilanteen muuttumisen myös pohjoisessa. Näin muutamilla sanoilla itse tästä keskustelusta, joka koskee sotaa.

Haluan vielä tässä lopuksi todeta sen, että on olemassa arvioita siitä, kuinka paljon siviiliuhreja tämä sota on vaatinut. Korkeimmat arviot ovat tuollaiset 28 000 siviilin kuolemaa vuodesta 2001 vuoteen 2010. Mielenkiintoista on se, että kun katselemme näiden siviiliuhrien määrää ja syntymistä, näistä suurimmissakin arvioissa vain noin 5 500 on syntynyt kapinallisten (Puhemies: 5 minuuttia!) toiminnan tuloksena. Valtaosa näistä siviiliuhreista on syntynyt koalition ja ennen kaikkea Yhdysvaltain toiminnan tuloksena, pääosa muuten 2001—2003 laajojen aluepommitusten tuloksena, noin 20 000 siviiliä kuoli tänä aikana.

Herra puhemies! Jos tämä sattumanvarainen ja suhteeton väkivallan käyttö Afganistanissa jatkuu, sitä varmempaa on, että yhä laajempi osa afganistanilaisista nousee vastustamaan kansainvälisten joukkojen läsnäoloa.


Juha Hakola (kok):

Arvoisa puhemies! Ed. Laakso varsin verbaalisena sanankäyttäjänä esitti monta argumenttia, enkä lähde siihen kisaan väittelemään. Haluaisin kysyä kuitenkin ja kiinnittäisin ensinnäkin muutaman huomion teidän puheenvuoroonne. Ensinnäkin Suomi on ollut monessa monessa rauhanturvaoperaatiossa, joissa joku osapuoli on aina ollut sodassa maan sisällä. Sen takia rauhanturvaoperaatiot yleensä lähtevät käyntiin. Haluaisin kysyä, onko, ed. Laakso, teidän mielestänne tai vasemmistoliiton mielestä Suomi aiemmin ollut jossain sodassa mukana. Toinen asia on se, että mielestäni kyllä keskeistä tälle määrittelylle on se, mitä me täällä eduskunnassa päätämme, ja mielestäni me olemme päättäneet sen, että me lähetämme rauhanturvaajia tähän kriisinhallintaoperaatioon emmekä sotaan.


Jaakko Laakso (vas):

Herra puhemies! Tämähän on mielenkiintoista. Siis nyt tuli niin kuin uusi perustelu sille, onko Suomi sodassa vai ei, eli eduskunnan määrittely. Jos eduskunta ei ole määritellyt, että Suomi on sodassa, niin Suomi ei ole sodassa.

Totesin jo aikaisemmassa keskustelussa, että luoti, joka mahdollisesti osuu suomalaiseen sotilaaseen, ei kysy eikä tiedä, onko Suomi sodassa, mutta tämä luoti tappaa joka tapauksessa. Sen takia tämä kysymys ei ole mielestäni relevantti. Tämä on muodollis-juridinen kysymys, ja meidän on kuitenkin elettävä niiden tosiasiallisten olosuhteiden mukaisesti.

Suomi on muuten YK:n turvallisuusneuvostossa antanut hyväksymisensäkin yhdelle sodalle. Se oli silloin aikoinaan Persianlahden sota. Suomi oli silloin turvallisuusneuvoston jäsen, ja silloin turvallisuusneuvosto yksimielisesti, Kiinan tosin pidättäytyessä äänestämästä, päätti antaa valtuudet sotaan ryhtymiselle. Tavallaan tätä kautta Suomi on ollut kyllä sodassa.


Arto Satonen (kok):

Arvoisa puhemies! En osallistu tähän edelliseen määritelmäkeskusteluun, mutta mielestäni avainkysymys tässä asiassa on se, onko parempi, että kansainvälinen yhteisö pyrkii aktiivisesti toimimaan Afganistanissa vai että kansainvälinen yhteisö poistuu sieltä ja jättää sen oman onnensa nojaan.

Minusta on aivan päivänselvää, jos katsotaan ihmisoikeusnäkökulmasta, erityisesti naisten ja lasten oikeuksien näkökulmasta, että kansainvälinen yhteisö ei voi jättää sitä maata yksin, ei myöskään siitä näkökulmasta katsottuna, mitkä olisivat ne siitä aiheutuvat turvallisuusriskit lähiympäristölle, jotka mahdollisesti saattavat laajentua myöskin laajemmalle. Minusta on väistämätöntä se, että kansainvälinen yhteisö on siellä mukana. Millä tavalla, sitä varmasti täytyy tapauskohtaisesti harkita, ja kaikkihan toivovat, että kehitys menisi siellä positiiviseen suuntaan, mutta aivan kuten ed. Oinonen sanoi täällä, se tie on hyvin pitkä ja siinä tulee olemaan varmasti monenlaisia vaikeuksia.

Sitten tullaan tietysti siihen kysymykseen, mikä on Suomen rooli tässä, ja se on tietysti tämän keskustelun varsinainen aihealue. Näen myöskin sen niin, että Suomi osana kansainvälistä yhteisöä on myöskin kantamassa oman vastuunsa, ja ne päätökset sitten aina erikseen tehdään, millä tavalla osallistutaan. Mutta emme voi välttää sitä vastuuta, joka tässä tilanteessa on.

Aivan lopuksi haluaisin yhtyä ed. Hakolan puheenvuoroon siinä, että kyllä kaiken avainasia on se, että sinne saadaan muuta kannattavampaa liiketoimintaa kuin tämä huumeviljely, koska niin kauan kuin tämä asia ei ratkea, ei ole kovin hyvää odotettavissa.


Hannu Hoskonen (kesk):

Arvoisa herra puhemies! Muutama huomio tästä tärkeästä asiasta, jota parhaillaan eduskunnassa käsitellään. YK:n mandaatti tähän Afganistan-operaatioon on olemassa, ja on aivan välttämätöntä, että kun kansainvälisesti toimitaan, niin tämä YK:n mandaatti aina kaikissa olosuhteissa on, koska se antaa sen oikeutuksen, jonka perusteella voidaan käyttää tarvittaessa vaikka voimakeinoja, ettei sitten jouduta joihinkin arveluttaviin yhteyksiin voimankäytössä.

Toisena asiana näen erittäin tärkeänä senkin, että Euroopan unioni toimii tässä yhteistuumin ja kantaa vastuunsa siitä, että Afganistanissa saadaan tilanne rauhoittumaan, koska on kuitenkin koko maailman etu, että tämä erittäin epävakaa ja sotilaallisesti räjähdysaltis seutu saadaan rauhoittumaan. Tavoitteena pitää tällä operaatiolla jatkossakin olla se, että Afganistanin omaa hallintoa pyritään tukemaan parhaan mukaan ja yhteiskuntaan saadaan aikaan jonkinasteinen järjestys, saadaan omat afganistanilaiset poliisit toimimaan tehokkaasti ja saadaan myös oikeuslaitos toimimaan, jolloin yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömät organisaatiot ovat toimintakykyisiä.

On pakko myös tunnustaa se, että Afganistan on heimoyhteiskunta, jossa afgaaniheimojen johtajat ovat erittäin määräävässä asemassa ja perinteisen länsimaisen demokratian istuttaminen tähän yhteisöön on äärimmäisen vaikeaa — ja kun siihen lisätään vielä hallinnolle tyypillinen korruptio, joka on levinnyt yhteiskunnan kaikille tasoille. Suurena kantona kaskessa on myös se, että Afganistan on huumekaupastaan kuuluisa maa. Oopiumin viljely on siellä aivan yleistä, ja valitettavasti se tuo mukanaan kaikki mahdolliset lieveilmiöt, joita yhteiskunnassa yleensä pystyy olemaan. Ja on syytä muistaa myös sekin, että Neuvostoliitto oli tällä alueella sotimassa vuosina 1979—1989, ja sekin silloinen suurvalta joutui poistumaan tältä alueelta häviön tunnustaneena.

Länsimaiden on syytä vetää tässä asiassa yhtä köyttä, olla yhteistuumin toiminnassa YK:n antaman mandaatin turvin ja nimenomaan niin, että rauhoitetaan pikkuhiljaa tilannetta. Suomi joutuu tässä tilanteessa kyllä kantamaan oman vastuunsa, se on selvä asia, mutta mihinkään valtavan pitkiin operaatioihin Suomenkaan ei pidä mielestäni sitoutua, koska on ihan selvä asia, että jonain päivänä myös suomalaisia sotilasuhreja sieltä tullaan sinkkiarkuissa Suomeen tuomaan. Siihen on syytä varautua, koska muun muassa Ruotsillehan on näin jo tapahtunut.

Yhtenä erittäin huolestuttavana seikkana näen tässä asiassa sen, että Afganistanin sissit toimivat aika pitkälti kahden valtion alueella, sekä Afganistanissa että naapurivaltion Pakistanin alueen kautta. Vakauden saaminen tälle alueelle on sen kautta äärimmäisen tärkeää, koska jos tämä epävarmuus ja sekavat olosuhteet, poliittiset olot ja sotilaalliset olot leviäisivät naapurimaahan Pakistaniin, joka on ydinasevaltio, niin se olisi koko maailman kannalta äärimmäisen vaarallista kehitystä. Sitä ei pidä antaa tapahtua, vaan kansainvälisen yhteisön on pidettävä huoli siitä, että tällä alueella saadaan olot vakiintumaan ja tämä terroristitoiminta vähenemään.


Lauri Oinonen (kesk):

Arvoisa puhemies! Käydyssä keskustelussa on melkein kaikki täällä jo sanottu. Suomalaiset sotilaat, jotka ovat Afganistanissa, niin kuin siviilityöntekijätkin, ovat antaneet siellä hyvin tuloksin parhaansa. Tämä on syytä todeta, samoin se, että Suomessa on annettu myös koulutusta afganistanilaisille vaativiin tehtäviin. Tämä on hyvin merkittävä asia. Mutta toivoisin myös, että löydettäisiin ne keinot, joilla huumeitten tulo tuosta maasta maailman huumekauppamarkkinoille voitaisiin estää, ja toivon, että aikanaan olisi näillä sotilasjoukoilla myöskin mahdollisuus yhdessä paikallisten poliisien kanssa ja viranomaisten kanssa saada rajavalvonta Afganistanissa sellaiseksi, että huumeiden kulkeutuminen kerta kaikkiaan voitaisiin estää. Jos huumeilla ei olisi kulkureittejä ja markkinoita, niitä ei silloin kannattaisi myöskään viljellä.


Jaakko Laakso (vas):

Herra puhemies! Yhdysvalloissa on tehty tutkimus siitä, mistä Taleban saa rahoituksensa, ja tämä tutkimus on aika mielenkiintoinen, koska meilläkin sen enempää kyselemättä usein väitetään, että Taleban rahoittaa toimintansa ensi sijassa huumeista saatavilla varoilla. Tämä tutkimus kuitenkin kertoo hieman muuta. Talebanien suurin rahoitus tulee tullinkannosta. Kaikesta tavarasta, joka siirtyy, myös kansainvälisten avustusjärjestöjen ja eri valtioiden tavarasta, joka siirtyy maaseudulle, kannetaan tulli. Esimerkiksi Yhdysvaltain kongressi on aloittanut viime vuoden lopulla tutkimuksen siitä, kuinka paljon Pentagonin palkkaamat turvafirmat ja niiden työntekijät ovat maksaneet ja maksavat tällaista tullia talebaneille. Kysymys on valtavan suurista summista, kymmenistä miljoonista dollareista vuodessa, jo nyt tehtyjen selvitysten mukaan.

Mutta mielenkiintoista on se, että talebanien rahoituksessa suurta osaa näyttelee ulkomailta tuleva rahoitus, ennen kaikkea Persianlahden alueelta eri säätiöistä, ääri-islamilaisista säätiöistä, tuleva rahoitus, mutta myös Pakistanista ja Pakistanin tiedustelupalvelulta tuleva rahoitus. Sen takia tämä kuva ei ole aivan niin yksinkertainen ja selkeä, kun väitetään, että talebanien rahoitus tulee vain huumeista.

Eli tässä kannattaisi vähän miettiä myöskin sitä, miksi Yhdysvallat ei ole ollut järin kiinnostunut huumeiden vastaisesta taistelusta Afganistanissa. Syy on ollut vuosien varrella yksinkertaisesti se, että Afganistanista ei tule huumeita Yhdysvaltoihin. Ne tulevat Euroopan ja Venäjän alueille, mutta eivät Yhdysvaltoihin, nämä kovat huumeet. Se on ollut syy siihen, että Yhdysvallat ei ole ollut tähän saakka järin kiinnostunut. Nyt Yhdysvallat näkee, että korruption voittaminen Afganistanissa vaatii kyllä puuttumista myös huumetuotantoon.


Olli Nepponen (kok):

Arvoisa puhemies! Täällä on kiinnitetty huomiota siihen, että 33 miljoonaa maksaa sotilaallinen kriisinhallinta. Haluaisin painottaa sitä, että kuitenkin jo noin 20 miljoonaa euroa suunnataan siviilikriisinhallintaan ja sitten eräisiin muihin toimintoihin, joista kehitysyhteistyötä on suurin osa. Se on merkittävä tuki, mutta meillä olisi varmasti mahdollisuus panostaa vielä tuohon lisää, ja olisi ollut paikallaan, että ministeri Väyrynen olisi ollut täällä kuulemassa, koska hänen käsissään on paljolti se, miten me voisimme panostaa niihin asioihin, mitä muun muassa ed. Pulliainen täällä nosti esiin. Se on sitä tulevaisuutta, jolla sitten perustaa rakennetaan pysyvämmälle yhteiselle toiminnalle Afganistanissa.

Jos ja kun tämä selonteko hyväksytään, se tulee merkitsemään sitä, että ensimmäisessä lisätalousarviossa meidän on myönnettävä tähän noin 5,5 miljoonaa euroa lisää rahoitusta, koska samanaikaisesti myöskin Kosovo-operaation purkaminen vaatii rahoitusta. Tässä 5,5 miljoonassa on hyvin merkittävänä osana noin kahdeksan panssaroidun ajoneuvon hankkiminen, joka on osa sitä sotilaiden turvallisuuden parantamista, ja ne ovat niitä Etelä-Afrikassa valmistettavia vaunuja. Niitä ei kotimaassa voida tuottaa, mutta ne ovat juuri sitä, mitä sotilaat siellä tarvitsevat vaativassa operaatiossa.